Ketä kiinnostaa: Oletteko herra Shakespeare - se näytelmäkirjailija?

Osa 7: Parasta elämässä on tarina

Pitkä vaelluksemme Shakespeare-arvoituksen polulla on saapumassa vihdoinkin päätökseen. Matkan lopuksi on kuitenkin hyvä vielä pysähtyä kiehtovan aiheemme äärelle. On tullut aika punoa yhteen aiemmin kohdatut ja mukaan tarttuneet erimitalliset langanpätkät. Kudelma tulee olemaan luvattoman hatara, pitämätön ja kaikkea muuta kuin täydellinen. Mutta hei: elämä on!

 

Matkamme alkoi viittauksella Rakastunut Shakespeare -elokuvaan. Siihen se myös draaman huteraa kaarta kulkien päättyy. Elokuvassa on kohtaus, jossa tarinan sankaritar Viola de Lesseps (Gwyneth Paltrow) kysyy stratfordin Will Shakespearelta: "Oletteko te herra Shakespeare?", ja jatkaa: "Se näytelmäkirjailija"? Lady Viola onnistui viihteellistämään ja pukemaan sanoiksi tutkijoita jo vuosisatoja palavasti askarruttaneen kysymyksen: kuka Shakespeare oikeastaan oli, ja kuka oli hänen nimellään kirjoittanut teatterintekijä. Anonymous - Tuntematon -elokuva meni vieläkin pitemmälle. Siinä missä Rakastunut Shakespeare tyytyi flirttailemaan hienovaraisesti kirjoittajakysymyksen kanssa, Anonymous rohkeni pureutua lujasti arvoituksen ytimeen ja esittää Edvard de Vereä häikäilemättä kirjoittajaksi. 

 

Elokuvien kuvittamista tapahtumista on jo lähes 500 vuotta. Voitaisiin helposti olettaa, että William Shakespearen henkilöllisyys on vihdoinkin selvinnyt. No, eipä ole. Kuten edeltävistä jutuista on ilmennyt, ainakin toivon hartaasti niin, arvoitus on kaikkea muuta kuin ratkennut. Näytelmäkirjailijan ympärillä on vielä niin paljon ratkaisemattomia ongelmia, että varteenotettavia teorioita ja niiden kannattajia riittää varmasti vastaisuudessakin. Purettavaksi löytyy aina uusia salakoodeja eikä kirjailijalta vaadittavan oppineisuuden vähimmäisvaatimuksia voida koskaan määritellä tyhjentävästi. Kirjoittajaksi tullaan epäilemättä esittämään jatkossakin niin stratfordin Will Shakspereä, Francis Baconia, Christopher Marlowea kuin Edvard de Vereäkin vain muutamia mainitakseni - lukuisia ryhmätyövaihtoehtoja unohtamatta. 

Aukotonta selvyyttä mieltämme rajusti pahoinpitelevään epävarmuuteen tuskin koskaan edes saadaan. Eikä ehkä pidäkään? Miksei? Koska se olisi tylsää. Salaliittoteoriat ovat juurtuneet syvälle ihmismieleen. Ne hedelmöittävät, ruokkivat ja kiihottavat ajatteluamme. Arvoitus on niin kauan kiinnostava kunnes siihen saadaan ratkaisu.

 

Monitulkintaisuudessa lepää myös menneisyyden viehätys. Yhtä ainoaa totuutta ei ole. Historiaa ei voi koskaan kirjoittaa tyhjäksi. Se on aina tulkintaa ja näkökulmallista. Historiallinen totuus syntyy syy-seuraussuhteiden tulkitsemisesta sekä ihmiselämän ja tapahtumien näkemisestä juonellisena kertomuksena. Kertomuksena, jossa esitetty ”totuus” riippuu siitä, kuka tarinan kertoo. Kokonaiset kulttuurit rakentuvat näille kertomuksille. Näkemykset maailmasta ovat toki erilaisia, mutta niin niiden kuuluukin olla. Voi, kun ihmiskunta oppisi vihdoinkin jakamaan ja suvaitsemaan myös erilaisia, itselle vieraita näkemyksiä maailmasta.

 

Tarinat ovat keskeinen osa ihmisyyttä. Meillä on perustava taipumus rakentaa elämästämme tarina – historia. Juonellisuus tekee elämästä ennen kaikkea ymmärrettävämmän. Kertomusten lumo on niin syvällä meissä, että se on muokannut ajatteluamme ratkaisevasti. Aivojemme rajaton kyky kuvitella on ajanut ihmiskunnan mitä ihmeellisempiin keksintöihin. Perustalta löytyy silti aina kieli. Ihmisen kyky havainnoida, käsitteellistää ja jakaa unelmiaan lajitovereilleen. Siitä elämässä on kyse – kertomuksista ja kertomisesta.  

 

Ilman tarinoita ja kykyä kertoa niitä emme olisi ihmisiä. Rohkea väite, jota voisi avata mielikuvaharjoituksella. Kuvitelkaa eteenne muinainen leirinuortio. Lämmin ja mystinen areena, jolle heimot kokoontuivat iltaisin kertomaan, jakamaan ja oppimaan tarinoita elämästä. Siirrä sitten itsesi aikakoneella antiikin teatteriin. Kallioon hakattuun katsomoon, jossa olet yhteisösi kanssa kuulemassa tarinoita jumalien teoista ja traagisista ihmiskohtaloista. Sieltä on lyhyt matka pimennetyn elokuvasalin liian pehmeälle tuolille tai kotisohvalle, jossa loikoilet mukavasti kuulokkeet päässäsi ja katselet tabletillasi suosikkisarjaasi suoratoistona verkosta. Tarinan lumo ylittää vuosituhannet, koska niistä löytyy elämän mieli. Juuri tämän Shakespeare - kuka hän sitten olikin - oivalsi ja osasi pukea mestarillisesti sanoiksi.

Tämä oli nyt tässä. Oikein hyvää vuotta 2015. Seuraavaksi on luvassa jotain aivan muuta.

Ketä kiinnostaa : WILL - poweria

Osa 6: Salaisia kirjailijapiirejä

No niin. Minä täällä taas - terve, terve! 

Armaat lukijat älkää huoliko, kohta voitte huokaista helpotuksesta. Matkamme "William Shakespearen" löytämiseksi lähestyy vihdoinkin jo loppuaan. Vielä on kuitenkin esiteltävä yksi varteenotettava teoria kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Mitä ajattelisitte siitä, ettei näytelmiä kirjoittanutkaan yksi vaan useampi kirjailija? Jospa "William Shakespeare" olikin yhden kirjoittajan sijasta laajemman kirjoittajakollegiumin peitenimi?

Epäilyt kahden tai useamman kirjoittajan ryhmätyöstä ovat kiertäneet tutkimuspiireissä jo kauan. Tunnetuimpien ja samalla varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoittajien salaista ryhmää johdatti  tutkimusmatkailija sir Walter Raleigh (1552 - 1618) - kirjailija toki itsekin. Hänen ryhmänsä kuului monta kirjoittajaa. Heistä tuotteliaimman uskotaan olleen meillekin jo tuttu sir Francis Bacon. Väitetäänpä siihen osallistuneen myös itse kuningatar Elisabet I:kin.

Kirjoittajien yhteistyölle on olemassa vahvoja perusteita. Taas joudun muistuttamaan, että kirjallinen maailma oli 400 vuotta sitten aivan eri. Tämä koski myös käsitystä tekijyydestä. Nykypäivän ihmiselle on harvinaisen tuttua ja tärkeää pohtia kulttuurituotteiden tekijänoikeuksia. Kuka on tehnyt ja omistaa teoksen? Näin ei kuitenkaan ollut Shakespearen aikana. Oikeastaan vasta 1800-luvulla alettiin puhua tekijyydestä nykyaikaisesa mielessä. Syynä oli tietenkin raha. Kun alettiin luoda tekijänoikeuslainsäädäntöä, tarvittiin keino osoittaa teosten tekijä - kenelle työstä saatava korvaus kuului.

Elisabetin aikana kirjallinen kulttuuri oli sen sijaan hyvinkin kollektiivista. Esimerkiksi ajan kronikkatekstit saivat kansilehdilleen vain kronikan kokoajan tai kirjapainon omistajan nimen, vaikka tosi asiassa tarinaa iskivät useat haamukirjoittajat samanaikaisesti. Näin tapahtui myös taidemaalauksille. Ne saivat tekijäkseen kuuluisan taiteilijan nimen, vaikka teoksia maalattiin suurissa verstaissa eikä tunnettu taiteilija välttämättä osallistunut työhön kuin tietyillä osin - ehkä vain suunnittelijana? Taiteilija oli aikansa brändi, jolla taidetta myytiin hoveihin ja kirkkoihin. 

Kysymys tekijästä on kuitenkin kaikkein ongelmallisin teatterin kohdalla. Teatteri on taidemuotona vahvasti kollektiivinen ja esityksellinen. Shakespearen maailmassa näytelmät tehtiin eläviksi - esitettäviksi ei painettaviksi. Näytelmää ei oikeastaan koettu edes painamisen arvoiseksi. Eihän se ollut "oikeaa" kirjallisuutta - ei proosaa eikä runoutta. Tämä lienee yksi merkittävä syy, miksei Shakespeare tunnetusti painattanut koskaan näytelmiään itse vaan ne painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Toinen syy painamattomuuteen selittyy jälleen ajan tiukalla sensuurilla. Painetulla kirjallisuudella oli huomattavasti tarkempi valtiollinen ja kirkollinen kontrolli kuin esitettävillä näytelmillä. 

Ryhmätyöteorioille on vahvoja tukirankoja. Kielelliset tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka ainakin osassa Shakespearen näytelmiä näkyy useamman kuin yhden kirjoittajan kynänjälki selkeästi. Sanankäytöt, ilmaukset ja lauserakenteet ovat sen verran omaleimaisia kirjallisia sormenjälkiä.

Todisteita löytyy muitakin. Tekijyyttä on Shakespearen kohdalla oikeasti hyvin vaikea yhdistää yhteen kirjoittajaan. Olen edellisissä kirjoituksissa hengästymiseen asti painottanut sitä, kuinka perustaltaan syvästi kilpailuhenkiseen teatterintekemiseen kuului näytelmien sumeilematon kopiointi. Eikä häikäilemätön varastaminenkaan ollut vieras ajatus. Tämä vaikeuttaa näytelmien kirjoittajan henkilöllisyyden selvittämistä oleellisesti. Samoin kuin se, että näytelmäseurueilla oli tapana ostaa toisiltaan menestysnäytelmiä, jolloin oikeus näytelmään ja sen muokkaamiseen kuului ostajalle ei suinkaan kirjailijalle. 

Teatteriseurueen sisällä ajatus yhdestä tekijästä hämärtyi entisestään. Näytelmät eivät olleet kiinteitä tekstejä. Ne elivät esityskertojensa myötä. Se mikä toimi pidettiin - mikä ei, muutettiin. Näyttelijät improvisoivat usein. Vuorosanoja vaihdettiin ja sovitettiin esitystilanteeseen sopivammiksi. Edes näytelmien piraattijulkaiseminen ei poista tekijäongelmaa. Kirjurit joko unohtivat vuorosanoja tai kuulivat niitä väärin. Myös kirjanpainajat saattoivat tehdä vielä muutoksia tekstiin. Näytelmä koki siis lukuisia versioita ja muutoksia ennen kuin se päätyi painettuun ja meidän tuntemaamme muotoon. Sieltä on Shakespearen tai kenen tahansa näytelmäkirjailijan ikiomaa, alkuperäistä ajatusta tai sanankäyttöä kovin vaikea kaivaa esiin.  Oikeastaan voitaisiin hyvällä omalla tunnolla väittää, että näytelmät olivat uuden ajan Englannissa lähes aina jonkinlaisen ryhmätyön tuloksia. 

Arvio:
On totta, että nykyihminen koettaa pakkomielteisesti etsiä yhtä luojaa - yhtä langat käsissään tukevasti pitävää auteuria - kulttuurituotteiden takaa. Tämä palvelee neromyyttiä - suurta kertomusta poikkeuksellisen älykkäästä sanankäyttäjästä ja ihmisen tuntojen ymmärtäjästä. Kun William Shakespearen näytelmät asetetaan elisabetilaista kirjallista kulttuuria ja kirjoittamisen tapoja vasten, näyttää kuitenkin hyvin mahdolliselta - jopa äärimmäisen todennäköiseltä - että "Shakespeare" esitettiin näytelmien kirjoittajaksi, koska hän oli niitä esittäneen näytelmäseurueen johtaja. Ei siksi, että hän olisi itse välttämättä kirjoittanut ne - ainakaan yksin.

Ketä kiinnostaa : Yksi tavallinen Will - perinteen vastaisku

Osa 5: nero maalaiskylästä, William Shaksper (1564 - 1616)

Jännitys ja romantiikka, väistykää!

Saattaa olla yllättävää, että kaikista aiemmin mainituista hovin ja vapaamuurarien synkistä salaisuuksista huolimatta ylivoimaisesti suosituin ehdokas "William Shakespeareksi" on yhä edelleen sama tuttu ja turvallinen varakkaan porvarin poika Stratford-Upon-Avonin kaupungista: Guillaume eli William Shakespeare.

Shaksperiä tukevaa koulukuntaa kutsutaan stratfordilaisiksi. Heidät on toki ahdistettu useasti nurkkaan, ja he ovat joutuneet puolustelemaan perinteisiä näkemyksiään lukuisia kiivaitakin hyökkäyksiä vastaan. Suojakilpi on silti kestänyt – oikeinkin hyvin. Kritiikki on tehnyt tehtävänsä. Shaksperin ehdokkuus on kaiken vastapainona vain lujittunut, kun tutkimusperinteelle on valettu entistä vahvempia tukijalkoja.

Stratfordilaisten mukaan käsitys siitä, ettei Shakespearesta oikein tiedetä mitään on puhdasta hölynpölyä. Itse asiassa hänestä tiedetään aikalaisiinsa nähden varsin paljon. Stratfordilaiset ovat näpäyttäneet vastapelureitaan lyömällä pöytään yllättävän painavan ja laajan todistusaineiston, joka liittää Shaksperin nimenomaan teatteriin niin näyttelijänä, teatterin osakkeenomistajana kuin näytelmäkirjailijanakin. 

Shaksper mainitaan useissa näyttelijälistoissa ja hänet on kirjattu parinkin näytelmäseurueen osaomistajaksi. Mitä näytelmien kirjoittamiseen tulee, niin Shaksperiä pilkattiin tunnetusti 1590-luvulla paitsi varkaaksi myös röyhkeän ylimieliseksi ”näyttämönravistajaksi” (Shake-scene), joka kuvitteli olevansa yliopistokoulutettujen näytelmäkirjailijoiden veroinen. Nämä kaikki todistavat, ettei Stratfordin Shaksper ollut pelkkä peitenimi vaan aktiivinen ja tunnettu kateuden kohde lontoolaisessa teatterielämässä.

Stratfordilaiset ovat myös pureutuneet kysymykseen kirjoittajan oppineisuudesta. Heidän mukaansa on uskomattoman elitististä ajatella, että ainoastaan aatelinen voisi kirjoittaa vastaavia näytelmiä. Miksi muka? Näytelmissä ei ole mitään, mikä vaatisi yliopistokoulutusta, kuulumista hovin sisäpiiriin saati ulkomaanmatkoja. 

Näytelmistä aistittava sivistys ei ollut mitenkään poikkeuksellista, vaikka meistä se saattaa harvinaisen syvälliseltä vaikuttaakin. Maailma oli tässä suhteessa täysin eri. Näytelmissä runsaasti lainatut viittaukset klassisiin teksteihin kuuluivat jokaisen tavallisen englantilaisen koulupojan vaatimattomimpaankin opetusohjelmaan. 

Stratfordilaiset kehottavat lähestymään Shakespeare-arvoitusta suurennuslasilla etsittävien yksityiskohtien sijasta kokonaisvaltaisemmin - asettamalla näytelmäkirjailija elisabetiaanista kirjallista kulttuuria vasten. Teatteri ei ollut vain yläluokan huvia vaan nimenomaan kansankulttuuria. Ennen Lontoon valtavia erillisiä teatterirakennuksia näyttelijäseurueet kiertelivät maaseudulla esittämässä kuvaelmiaan. Stratford-Upon-Avon oli vilkas maaseutukaupunki ja markkinapaikka. Mitä mainioin esiintymispaikka elantoaan hankkiville näyttelijöille. Nuoren Williamin onkin täytynyt muiden lasten tavoin kerääntyä torille ja nähdä näytelmiä jo varhain. Hän on varmasti lumoutunut niistä täysin. Ainakin niin paljon, että hän uskalsi uhmata isänsä perintöä, hylätä tämän esimerkilliset kauppiaan jalanjäljet ja liittyä itsekin yhden teatteriseurueen jäseneksi. Kiertue-elämä vei hänet lopulta Lontooseen, nousevaan ja yhä kiihtyvimmin sykkivään teatterielämän keskukseen.

Lontoossa nuori William näytteli, mutta alkoi nopeasti kirjoittaa myös itse runoja ja näytelmiä. Kieli harjaantui ja hioutui. Näytelmätekstit jalostuivat näyttämöiden vetonauloiksi. Shaksper oli ennen kaikkea ilmiömäisen terävä-älyinen sovittaja ja lahjakas rahankäyttäjä. Hän oli aikaansa edellä oleva ammattiteatterintekijä, joka oivalsi, että yleisö janosi tuttuja tarinoita uusiin vaatteisiin puettuina. Maailmahan on tarinoita täynnä ja näytelmien aiheet poimittiin ympäröivää kulttuuria tarkkailemalla: kirjallisuudesta, kansantarinoista, muista näytelmistä, hovielämää seuraamalla ja jopa ilkeistä huhupuheista. Tarkkanäköinen Shaksper menestyikin loistavasti ja hänestä tuli arvostettu ja varakas Hovimarsalkan miehet -näytelmäseurueen osaomistaja.

Arvio:

Stratfordilaista koulukuntaa on syytetty liiallisesta peräänantamattomuudesta ja silmät kiinni kulkemisesta. Varmasti moni koulukunnan edustajista onkin jättänyt tyystin ottamatta huomioon perusteltujakin antistratfordilaisia näkemyksiä pilkkaamalla niitä salaliittoteoreetikkojen harrasteluksi. Toisaalta on totta, että myös osa perinteen tukijoista perustelee päätelmiään vastaavan huterilla olettamuksilla. Stratforilaisten puolesta puhuu kuitenkin monta asiaa: pitkä, testattu ja tarkistettu tutkimustraditio, aikalaislähteet – joita todellakin on yllättävän paljon – ja ennen kaikkea elisabetiaanisen kulttuurin syvä tunteminen, kyky asettaa Shakespeare aikaansa vasten. 

Aikakautta leimasi humanismi – antiikin maailman ja kulttuurin ihailu. Klassikkoja opeteltiin laajalti myös alakouluissa, joissa latinankielisiä sanontoja opeteltiin ulkoa. Oppineisuus ei ollut vain aateliston hyve. Toiseksi Elisabetin aika oli ammattiteatterin räjähtävän nopeaa kasvukautta. Teatterin tekeminen oli monessa mielessä nimenomaan taloudellisesti tuottoisaa viihdettä. Teatteriseurueet kilpailivat jatkuvasti yleisöstä paitsi keskenään myös muitten rajujen vapaa-ajanviettotapojen, kuten karhupainin ja julkisten teloitusten kanssa. Siksi monesti väkivaltaiseksi verimässäilyksi syytetty Shakespeare ei ollut mitenkään poikkeuksellinen omana aikanaan. Väkivaltaviihde oli jo 1500-luvulla keskeinen osa kulttuuria. Kovan kilpailun vuoksi näytelmiä ei voitu keksiä tyhjästä. Vanhoja näytelmiä kirjoitettiin uusiksi kynät sauhuten. Eikä mestariteosten plagiointia ja häikäilemätöntä varastamistakaan kauheasti kartettu.

Kiinnostuitko ja haluat tietää lisää? 
Koeta näitä:

Kirjastosta:
Holden, athony: Shakespeare. Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki : Gaudeamus, 2003.

 
Verkosta:

Shakespeare Authorship Page

Shakespeare Birthplace Trust

Ketä kiinnostaa: Am - I - Will : armoton kohtalonpyörä katkeroittaa suosikin

Osa 4. Salarakkaita ja riitaisia hovimiehiä: Oxfordin 17. jaarli, Edward de Vere (1550 - 1604)

Stoorin epävirallistakin epävirallisempi varjokalenteri etenee jo neljänteen luukkuunsa. Olemme etsineet näytelmäkirjailija William Shakespearea Lontoon hämärimpiä kujia mutkaisesti nuohoten ja raottaneet visusti vaiettujen valtiosalaisuuksien verhoa. Matkalla on törmätty mystisiin koodeihin naamioituihin salaviesteihin ja lavastettuihin kuolemiin. Salaisuuksista mahtavin ja maukkain on kuitenkin vielä koluamatta - intohimoisesti palava rakkauden liekki, sen kadottaminen ja raju katkeroituminen. Arvaatte varmaan, että siihen pureudutaan seuraavaksi.

Neitsytkuningatar Elisabet I ei ollut aivan niin siveellinen kuin hänen liikanimensä antoi ymmärtää. Hän oli mehiläiskuningatar, jolla oli lukuisia, keskenään kilpailevia rakastajia tai suosikkeja, kuten asia säädyllisemmin ilmaistiin. Eräs tunnetuimmista oli Oxfordin 17. jaarli Edward de Vere. 

Lordi Edward on tämän hetken varteenotettavin ehdokas salanimen taakse kätkeytyneeksi ”William Shakespeareksi”. Hän oli korkea-arvoinen, hovin sisäpiiriin läheisesti kuulunut ylimys. Hän oli myös teatterin suojelija ja tukija, runoilija ja näytelmäkirjailija itsekin. Suosikkiasemansa vuoksi de Verellä oli siihen poikkeuksellinen, kuningattaren sallima erityisoikeus. Muutoinhan ylimys ei saanut edes unelmoida kirjoittavansa rahvaalle.

On pakko myöntää, että de Veren puolesta puhuu uskomattoman monta yksityiskohtaa, ja moni arvoitus näyttää ratkeavan luonnollisesti. Peruslähtökohta on sama kuin Francis Baconin ehdokkuuden kannattajilla: Shakespearen näytelmien kirjoittajan on täytynyt olla sivistynyt ylimys, joka kuului hovin kovimpaan ytimeen ja tunsi sen sisältäpäin erityisen hyvin. Kukaan kirjoitustaidoton maalaistollo ei olisi voinut luoda sellaisia tekstejä. Myös näytelmien sisältö vakuuttaa de Veren puolesta. Ne paljastuvat vahvasti omaelämäkerrallisiksi – niissä on runsaasti tapahtumia, jotka näyttävät linkittyvän aukottomasti de Veren elämänkaaren kanssa. Tutut tarinat saavat hänen henkilöhistoriaansa vasten katsottuina aivan uudenlaisia tulkintoja, varsinkin Hamlet: de Veren äiti kiirehti Hamletin äidin tavoin nopeasti naimisiin miehensä kuoltua ja de Veren appi, Lordi Burghleyn lempinimi oli Polonius, kuten myös Hamletin. Lordi Edward oleskeli myös pitkiä aikoja Italiassa, mikä selittäisi Shakespearen loputtoman italialaisilla tarinoilla ja näytelmillä herkuttelun.

Mutta, se rakkaus, tuo tunteista jaloin ja petollisin – kaikessa suloisessa kukinnossaan rujoin ja kiihkossaan sokeuttavin. Antiikin kohtalontragediat löytävät Edward de Veren elämässä vertaisensa, ja nykypäivän kauniit ja rohkeat kalpenevat. Edwardin ja kuningatar Elisabetin uskotaan olleen nuoruuden rakastavaisia. Heille syntyi myös avioton lapsi vuonna 1573, Henry Wriothesley, romanttisten satujen hurmaava prinssi Tudor, joka piilotettiin lordi Southamptonin arvonimen taakse. Vieläkin hurjemman huhun mukaan de Veren isällä oli ollut suhde nuoren Elisabetin kanssa ja Edward oli sen liiton hedelmä. Edward oli siis oikeasti Elisabetin lapsi ja oman poikansa velipuoli. Huhu on hurja, muttei lainkaan poikkeuksellinen tai mahdoton. Aviottomat lapset asuivat sijaiskodeissa eivätkä saaneet välttämättä koskaan tietää aitoja sukujuuriaan. Tämän tulkinnan esittää myös tämän juttusarjan johdannossa mainittu elokuva Anonymous – Tuntematon. Sen mukaan William Shakespeare oli teeskentelijä ja petturi. Näytelmien oikea kirjoittaja oli salanimen taakse piiloutunut Edward de Vere, jonka suonissa virtasi kuninkaallinen veri. 

Rakkaus on kuitenkin katoavaista – samoin suosikkiasema, josta kilpailtiin hovissa alati. Ajan tunnetun vertauskuvan mukaan ihmiseloa ohjasi rouva fortuna - kohtalo. Hän pyöritti lahjomatonta sattuman, onnen ja onnettomuuden kohtalonpyörää (rota fortunae), jossa ylimykset kapusivat kunnian portaita aina vain ylemmäs kohti huippua ainoastaan mätkähtääkseen rajusti takaisin kuolevaisten joukkoon. Kuningatar oli Englannin rouva fortuna. Hallitsijan mieli tempoili ja ailahteli, suosikkeja tuli ja meni. Osa menetti arvonsa ja kunniansa, osa päänsä. Myös de Vere tippui hovin sisäpiiristä ja katkeroitui pysyvästi. Kuningatar ei ollut enää hänen muusansa eikä imartelevien silosäkeiden kohde.

Hovin suosikkijärjestelmä oli luotu kateuden, katkeruuden ja juonittelun villiksi temmellyskentäksi. Pahansuopaisuus vallitsi ja ilkeät huhut kiersivät, kun kyltymättömät hovimiehet janosivat lisää valtaa. Kuningatar ei jäänyt riidoista osattomaksi. Kaikkein uskaliaimmat suosikit uskalsivat haastaa myös hallitsijan. Eräs heistä oli Essexin toinen jaarli, Robert Devereux (1567–1601), kuningattaren entinen suosikki hänkin. Lordi Robertin kerrotaan tarjonneen Shakespearen näyttelijäseurueelle sievoista palkkiota Richard II -näytelmän esittämisestä. Pyyntö oli poliittisesti poikkeukellisen tulenarka. Näytelmässä on kohtaus, jossa hallitsija riisutaan vallanmerkeistään ja syöstään valtaistuimelta. Lordi Essex uskoi, että kohtauksen esittäminen näyttäisi kansalle, kuinka hylätty suosikki (Henry Bolingbroke) oli onnistunut aiemminkin syrjäyttämään tyrannin (Rikhard II) ja vienyt valtakunnan uuteen kukoistukseen. Shakespearen seurue suostui esitykseen, mutta ilmoitti olevansa puolueettomia näyttelijöitä eivät poliitikkoja. Ja liian arka aihe olikin. Esitys käynnisti Essexin toiveiden mukaisesti pienen kapinan, mutta se koitui hänelle nopeasti tappioksi. Hänet vangittiin ja teloitettiin Towerissa. Essexin viesti ei jäänyt kuitenkaan epäselväksi. Kuningatar Elisabetin kerrotaan oivaltaneen itseensä kohdistuneen arvostelun ja tuhahtaneen kiukkuisesti: ”Minä olen Rikhard II, ettekö muka näe sitä?”

Essexin jaarlin kohtalo on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka poliittisesti herkkä asema teatterilla oli Shakespearen aikana. Teatterinäytöksiä sääti niin maalliset kuin sielunhoidollisetkin ohjeet, joiden mukaan näytelmäkirjailijoiden oli tanssittava säilyttääkseen lupansa ja vapautensa. Kruunulla ja kirkolla oli omat sensuuriviranomaisensa, jotka tarkastivat näytelmien sanomien oikeaoppisuutta. Essexin kapina sai valtiollisen koneiston kiristämään otettaan entisestään. Tästä lähtien kaikki Englannin historiaa kuvittavat näytelmät oli tarkastettava etukäteen valtioneuvostolla (privy council). Tämä lienee merkittävä syy, miksi Shakespeare keskittyi nyt Englannin sijasta antiikin Roomaan ja sen kertomuksiin tyranniasta.

Näytelmien syvä poliittisuus  pakotti ylimyksen kirjoittamaan salanimellä. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Samasta syystä  uskotaan, että "Shakespeare" oli jonkin ylimyksen ja hyvin todennäköisesti Edward de Veren salanimi. Viimeisenä todisteena ovat hänelläkin salaviestit, jotka paljastavat "oikean" kirjoittajan: de Veren sukuvaakunassa leijona puristaa katkennutta peistä = spear-shaker! Salatun henkilöllisyyden puolesta puhui myös Shakespearen tapa kirjoittaa nimensä väliviivalla: Shake-speare. Väliviiva tulkittiin hänen elinaikanaan liki poikkeuksetta salanimeksi. Jääkö tässä enää epäilyksiä? Onko Shakespearen arvoitus vihdoinkin ratkaistu lopullisesti? 

Arvio: Ns. oxfordilaisten moraalisena tavoitteena on ollut palauttaa kunnia näytelmistä niiden oikealle kirjoittajalle: Edward de Verelle. Lukuisat yksityiskohdat puhuvat hänen puolestaan. Hänet onkin jo melko laajasti hyväksytty todelliseksi ”William Shakespeareksi”. Yksimielisyyttä asiasta ei kuitenkaan vielä ole - päinvastoin. Lordi Edward oli toki runoilija, mutta hänen tunnetut teoksensa jäävät tyyliltään ja laadultaan valovuosien päähän ”Shakespearen” tasosta. Toiseksi hänet tunnettiin hyvin hankalana ihmisenä  – röyhkeän pöyhkeilevänä ja ylpeänä suosionkalastajana, joka ei olisi ikinä suostunut kirjoittamaan salanimellä saati jättänyt nauttimatta Shakespearen valtavasta kansansuosiosta. Hänen luontonsa ei olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä, että joku toinen poimi hänen työnsä rikkaat hedelmät. Kaikkein musertavin kritiikki osuu hänen vakuuttavimpaan puolustukseensa – hänen elämäänsä. De Vere kuoli jo vuonna 1604, mutta Shakespeare kirjoitti näytelmiä vielä sen jälkeen. Saattaa toki olla, että de Veren tekstejä muokattiin hänen kuolemansa jälkeen ajankohtaisemmiksi ja esitettiin vasta sitten Shakespearen nimellä. Todennäköisintä lienee silti – kaikesta romantiikkojen vastustelusta huolimatta – että oxfordilaisten teesit kaatuvat omaan näppäryyteensä. De Vere istuu toki silmämääräisesti vilkaistuna kuin valettuna Shakespeareksi, mutta vain silloin kun todistusaineisto kerätään hyvin valikoidusti. Kun rikospaikkaa katsotaan laajemmin, ilman ennakkoasenteita, joudutaan etsimään myös muita mahdollisia syyllisiä. Matkamme siis jatkuu...

Kiinnostuitko?

Täältä löytyy lisää:

ShakespeareOxford-society 

The de Vere Society

Shakespeare Oxford Felloship

Ketä kiinnostaa: I - Am - Will, mies varjoisilta kujilta

Osa 3: Salaisia valtion agentteja ja lavastettuja kuolemia: Christopher Marlowe (1564 - 1593)

Mysteeri William Shakespearen aidosta henkilöllisyydestä jatkuu ja lipuu aina vain syvemmälle valtakunnan salaisuuksiin. Ole hyvä ja kurkista rohkeasti sisään, Stoorin varjokalenterin kolmas luukku on nyt auki! 

Toinen vahva ehdokas salanimellä esiintyneeksi näytelmäkirjailijaksi on Christopher Marlowe. Juu, se sama kaveri, joka tämän juttusarjan johdanto-osassa opasti nuorta Will Shakespearea Rakastunut Shakespeare -elokuvassa. 

Marlowe oli Elisabetin ajan menestyneimpiä näytelmäkirjailijoita. Hänen tunnetuin näytelmänsä on The Tragical History of Doctor Faustus (painettu v. 1604). Tiedätte tarinan: kyltymättömän kunnianhimoinen tiedemies myy sielunsa Saatanalle tietoa ja menestystä vastaan. Hän allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään ja saa palvelijakseen älykkään sekä hurmaavan herrasmies-demonin Mefistofeles’n - mutta vain 24 vuodeksi. Mefistofeles lumoaa Faustin, näyttää maailman ihmeet ja johdattaa hänet myös salatun tiedon lähteille. Maallinen onni on kuitenkin rajallista ja katoavaista. Lopulta koittaa päivä, kun vanhan vihtahousun on aika lunastaa palkkionsa…

Marlowen ehdokkuus pohjautuu paljolti hänen kuolemansa salaperäisyyteen. Jännittävän teorian mukaan hän ei kuollutkaan hämärässä kapakkatappelussa saamiinsa vammoihin vuonna 1593, vaan lavasti kuolemansa ja pakeni Italiaan. Hän piiloutui vuoriston salamajaan kirjoittamaan näytelmiä, jotka lähetettiin Englantiin William Shakespearen johtaman teatteriseurueen esitettäväksi. 

Marlowe oli toki ärhäkkä ja riitaisa luonne, joka joutui herkästi tappeluihin. Toisaalta hänen uskotaan myös olleen kruunun vakooja, mutta ajautuneen vaikeuksiin Englannin salaisen poliisin kanssa homoseksuaalisuutensa (tai sodomian, kuten asiaa silloin kutsuttiin) ja voimakkaiden ateististen mielipiteidensä vuoksi. Molemmat olivat jyrkästi kiellettyjä.

Miksi Marlowe sopii Shakespeareksi? Shakespeare astui Lontoon teatteripiireihin nopeasti sen jälkeen kun Marlowe oli menehtynyt väkivaltaisesti. Voiko tämä olla sattumaa? Lieneekö sattumaa sekään, että Shakespearen näytelmissä on lukematon määrä samoja teemoja ja liki identtisiä ilmauksia kuin Marlowen omissa teksteissä? Molemmat pureutuvat ihmisyyteen harvinaisen syvälle. He kirjoittavat kauniiseen kieleen käärittyjä tarinoita ihmisen itsekkyydestä ja julmasta säälimättömyydestä sekä vallanpitäjien moraalittomuudesta ja vallasta, joka turmelee lopulta sielun.

Shakespearen näytelmät vaikuttavat Marlowen suoralta jatkolta: teemat kehittyvät, syvenevät ja niiden käsittely kyynistyy kirjoittajan vanhetessa. Siinä missä Marlowe oli kirjoittanut paholaisen kanssa kauppaa käyvästä menestystä janoavasta tiedemiehestä, Shakespeare vei ihmisen ylpeyden ja kunnianhimon synnin kaikkein korkeimmalle – kuninkuuteen eli Jumalan maanpäälliseen edustajaan. Shakespeare näytti myös vallanhimon hinnan ja kysyy useasti: onko kuninkuuden tavoittelu sittenkään sen arvoista, että sen lohduttomana hintana menettää sielunsa. Ennen kaikkea Shakespeare jalosti Marlowen luonnostelemaa luonnetragediaa. Enää ei Mefistofeleen tapainen ihmishahmoinen paholainen liehitellyt näytelmän päähenkilöä vaan moraalinen taistelu käytiin ihmisen pään sisässä.

Arvio: Myönnän heti kättelyssä, että ajatus oman kuolemansa lavastaneesta ja piilopirtissään salanimellä kirjoittavasta teatterinerosta on uljaan rohkea, tihkuvan jännittävä ja suorastaan räjähtävän herkullinen. Mutta onko se liiankin mielikuvituksellinen? Kenties, koska samainen tarina vaikuttaa olevan kuin juoneltaan kaikkein kuluneimman salapoliisiromaanin sivuilta poimittu. 

Toiseksi, näytelmien näennäinen vastaavuus ei tarkoita ehdottomasti sitä, että kirjoittaja olisi sama. Elisabetin ajan teatterin hyveisiin kuului toisten suora lainaaminen. Teatteriseurueiden kilpailu oli hurjan kiivasta. Näytelmien häpeilemätön plagioiminen sekä suoranainen varastaminen olivat arkipäivää. Myös Shakespearea syytettiin elinaikanaan lainahöyhenillä ratsastamisesta eli toisten teosten röyhkeästä kopioimisesta. Ja kyllähän se Wilhelmimme aika monen näytelmänsä aiheet muista kirjallisista teoksista itselleen noukki. Plagiointia ja toisten kirjallisten aiheiden omimista ei kuitenkaan pidetty välttämättä lainkaan niin kielteisenä asiana kuin nykyään. Se koettiin myös syvän arvostuksen osoitukseksi. Lainaamisen kohteena oleminen oli suuri kunnia-asia. 

Maltillisimpien Marlowe-teorioiden ansioksi voidaan lukea niiden kyky kiinnittää näytelmien kirjoittaminen osaksi Elisabetin ajan laajempaa kirjallista kulttuuria. Vaikkei Marlowe välttämättä ollutkaan Shakespeare, oli hän tärkeä teatterivaikuttaja, englantilaisen draaman edelläkävijä ja sen merkittävä uudistaja, jonka ihannoitu kädenjälki näkyy varmasti myös Shakespearen näytelmissä. 

Kiinnostuitko?
Täältä löydät lisää:
The Marlowe Society

Ketä kiinnostaa: Will - I - Am, nimi kätkee ja paljastaa totuuden

Osa 2: Salaisia veljeskuntia ja koodattuja viestejä : Sir Francis Bacon (1561 - 1626)

Kerroinko jo, että William Shakespearen henkilöllisyyttä etsittäessä sukelletaan syvälle salaliittojen luolastoihin? No, joka tapauksessa yksi pitkäikäisimmistä ja suosituimmista tulkintalinjoista ehdottaa näytelmien todelliseksi kirjoittajaksi ajan tunnetuinta englantilaista tiedemiestä ja filosofia sir Francis Baconia. Teoria esitettiin ensi kertaa vuonna 1785, ja se arkipäiväistyi laajalle 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Francis Baconin ehdokkuuden tueksi on runsaasti mutkaisesti kihartavia johtolankoja, joista osassa kuljetaan hyvinkin syvälle salaisten koodien ja piiloviestien jännittäviin maailmoihin. Perusväittämän mukaan näytelmät ovat kieleltään ja kulttuurintuntemukseltaan niin rikkaita, että niiden kirjoittajan on täytynyt olla korkeasti kouluttautunut ja poikkeuksellisen sivistynyt ylimys. Bacon on tähän paras ja luonnollisin vaihtoehto, koska hän oli aikansa tunnetuin älykkö sekä kirjallisesti hyvin lahjakas ja tuottelias. 

Miksi sitten salanimi? Elisabetin ajan Englanti oli vielä hyvin hierarkkinen - tarkasti piirrettyjä säätyrajoja noudattava. Maailma koettiin yhä Jumalan yksityiskohtaisesti suunnittelemaksi portaikoksi, jossa jokaisella luomakunnan olennolla oli oma, tarkoin määrätty paikkansa, jossa tuli pysyä. Järjestystä ei saanut loukata eikä rikkoa, koska se johti pahimmillaan syvään ja hallitsemattomaan kaaokseen. Kunnianhimoa pidettiin suurena ylpeyden syntinä, koska ihminen tavoitteli itselleen korkeampaa asemaa kuin Jumala oli hänelle tarkoittanut. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei alempisäätyinen saanut missään nimessä haaveilla yhteiskunnallisen asemansa noususta. Toisaalta se tarkoitti myös sitä, ettei ylimyksen ollut soveliasta eikä luvallistakaan tehdä alempisäätyisten töitä – esimerkiksi kirjoittaa runoja tai näytelmiä.

Ns. baconistien mukaan Bacon oli tunnettu ja laajasti arvostettu ylimys – joidenkin vahvojen huhujen mukaan kuningatar Elisabetin avioton poika – joka ei voinut korkean yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kirjoittaa näytelmiä omalla nimellään. Lisäksi näytelmissä käsiteltiin poliittisesti niin arkoja ajankohtaisia aiheita, ettei kenenkään, ei edes Baconin uskota uskaltaneen kirjoittaa niistä omalla nimellään. Elisabetin aikana ei tunnettu nykyaikaista sananvapautta. Hallitsijan kaikenlainen avoin ja verhoiltukin arvostelu oli valtionpetos ja siitä rangaistiin kuolemalla.

Entä ne paljon luvatut salaliitot? Baconin kerrotaan kuuluneen salaiseen ruusuristi-veljeskuntaan. Hänen uskotaan piilottaneen näytelmiinsä lukuisia salaviestejä ja arvoituksia, jotka paljastavat niiden oikean kirjoittajan. Nämä viestit voidaan aukaista esoteerista eli salatieteellistä perinnettä tuntemalla. Käytännössä tämä tarkoittaa vapaamuurariutta ja sen koodikielen läheistä tuntemista. Da Vinci –koodinsa lukeneille viestien purkaminen etenee tuttuja latuja: kirjaimet vastaavat lukuarvoja ja niiden avulla tietyt avainsanat paljastavat koodin tuntijalle tekstien todellisen merkityksen. Esimerkkinä on käytetty Shakespearen Turhaa lemmen touhua –näytelmässä esiintyvää sanahirviötä: honoricaficabilitudinitatibus. Kun sanan kirjaimia järjestetään uudestaan tiettyä koodia käyttäen, voidaan siitä muodostaa paljastava latinankielinen lause: Francis Baco kirjoitti tämän. Toinen, joskaan ei läheskään niin salainen ja jännittävä todiste Baconin puolesta on hänen muistikirjansa The Promus of Formularies and Elegancies. Kirja sisältää hämmästyttävän yhdenmukaisia sanontoja Shakespearen näytelmien kanssa. 

Arvio: Sir Francis Baconia tukevat teoriat, joiden mukaan William Shakespearen näytelmät ovat vapaamuurarien perimmäisiä salaisuuksia kantavia pyhiä kirjoja saattaa tuntua nykyihmisestä aika kaukaa haetulta. Toisaalta salaisten veljeskuntien olemassa olo on historiallinen tosiasia, ja uuden ajan alun kulttuurissa on edelleen hyvin paljon sellaista, mikä on nykyihmiselle vierasta, selittämätöntä ja käsittämätöntä. Uskoisinkin, että juuri tämän vuoksi Bacon lienee tulevaisuudessakin varteenotettava ehdokas Shakespearen näytelmien kirjoittajaksi.

Kiinnostuitko ja haluat tietää lisää? 
Koeta näitä:

Kirjastosta:
Heinola, Seppo: Salaperäinen Shakespeare : Shakespeare-arvoituksen tarkastelue esoteerisen perinteen valossa. Tampere : Mc-Pilot, 2001.

Verkosta:

The Francis Bacon Society

Sir Francis Bacon’s New Advancement of Learning : Summary of Baconian Evidence for Shakespeare Authorship

English Renaissance & The Real Elizabethan Drama : Francis Bacon & Shakespeare Authorship Controversy

Ketä kiinnostaa: Oi, Wiljami, ken lienet?

Osa 1: Kadotettu ja löydetty Shakespeare
 
John Maddenin ohjaama Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) oli vuoden 1998 ylivoimainen Oscar-magneetti. Se voitti kaikkiaan seitsemän kultaista patsasta. Elokuvan kohtaus, jossa Elisabetin ajan Englannin ensimmäinen menestyksekäs näytelmäkirjailija Christopher Marlowe (Rupert Everett) opastaa nuorta, luovuuden muusansa hukannutta ja rahahuolissaan tuskaisesti kieriskelevää Will Shakespearea (Joseph Fiennes) lienee monelle tuttu. Shakespeare kertoo Marlowelle saaneensa pistämättömän kuningasidean. Tähtäimessä on varma hitti: komedia urheasta Romeosta ja merirosvon tytär Ethelistä.

Ajan valtiaat ovat kuitenkin säälimättömiä. Kiire on armoton. Ennakko on jo maksettu ja Shakespeare on vakuuttanut suojelijalleen saavansa näytelmän pian valmiiksi - ties kuinka monetta kertaa. Mutta nyt ei vaan lähde, ei sitten millään. Will ei ole kirjoittanut vielä riviäkään! Marlowe haluaa auttaa epätoivon lamauttamaa kilpailijaansa. Hän tuumii tovin ja ehdottaa, että Shakespearen kannattaisi muuttaa teemaansa tyystin ja kirjoittaa kahdesta italialaisesta rakastavaisesta, Romeosta ja Juliasta, joiden traagisena epäonnena oli kuulua toisiaan verisesti vihaaviin sukuihin. Maailmankirjallisuuden kenties tunnetuin rakkaustarina oli syntynyt.

Elokuvan lähtökohta on monella tapaa hauska, rohkea ja mielenkiintoinen. Ensinnäkin se ilmoitti jo alkuteksteissään kuvaavansa Shakespearen (1564-1616) elämän niin kutsuttuja kadonneita vuosia (1586-1592). Aikaa, jolloin hänen historiallisesta henkilöstään ei ole jäänyt lainkaan jälkiä. Elokuvan alleviivatun kuvitteellinen tulokulma, sen pursuavan romantisoitu ja kulttuuriperinteitä estottoman taidokkaasti lainaava kertomus herättivät monia kysymyksiä: mitä Shakespearesta loppujen lopuksi tiedetään - kuka hän oli? Samalla elokuva tuntui esittävän katsojilleen kysymyksen näytelmien todellisesta kirjoittajasta: Oliko Romeo ja Julia jonkun muun keksintöä; kirjoittiko Shakespeare sittenkään näytelmiään - ainakaan yksin? Vuonna 2011 Roland Emmerichin ohjaama Anonymous : Tuntematon -elokuva palasi samaan kysymykseen: oliko Shakespeare sittenkin pelkkä salanimi, jolla verhoiltiin näytelmien kirjoittajan aito henkilöllisyys?

William Shakespeare on varmasti maailmanhistorian tunnetuimpia henkilöitä ja brändejä. Joissakin kyselyissä hänet on valittu viime vuosituhannen merkittävimmäksi ihmiseksi. Siksi saattaakin tuntua jokseenkin kummalliselta, että hänen henkilöstään tiedetään suhteellisen vähän. Monet ovat pitäneet tilannetta täysin kestämättömänä ja hänen henkilöllisyyttään on koetettu ratkaista väsymättömästi. Kysymystä Shakespearen nimellä tunnettujen näytelmien "todellisesta kirjoittajasta" kutsutaan Shakespeare-arvoitukseksi. Ja onhan se totta, että Shakespearen elämänhistoriassa on meheviä aukkoja. Asetelma vuosisadan mysteeriksi on enemmän kuin tarjottimella.

Kiista näytelmien kirjoittajasta on elänyt yli 400 vuotta. Ensimmäiset epäilykset Shakespearen henkilöllisyydestä heräsivät 1590-luvulla eli jo hänen elinaikanaan. Aikalaiset vertasivat häntä  antiikin Terentiukseen (n. 190 - 159 eKr.). Terentius oli roomalainen komediakirjailija, joka oli antanut nimensä suojelijalleen, joka ei voinut kirjoittaa omalla nimellään. Elisabetin ajan Englannissa eli samanlainen, skandaaleja karttava ilmapiiri - ylimyksen ei ollut soveliasta kirjoittaa näytelmiä, koska se oli häpeällistä.

Kirjoittajaehdokkaita on ilmennyt historian saatossa liki sata. Ihmisen mielikuvitus on osoittanut luomisvoimansa ja osassa teorioista liikutaan aika huimienkin salaliittojen äärellä. Aikoinaan kirjoittajaksi epäiltiin itse kuningatar Elisabetia, mutta mielenkiintoisimman kynäniekan tittelin saa eittämättä suloinen intiaaniprinsessa Pocahontas. Ja mikäpä siinä - mahdolliset, elämää suuremmat salaliitot jäävät aina mukavasti mieleen kihelmöimään. Kuka tietää, entä, jos sittenkin...

Kiista on synnyttänyt kaksi kilpailevaa ja riitaisaa koulukuntaa. Stratfordilaisten mukaan näytelmien kirjoittajana oli William Shaksper: stratfordilainen näyttelijä ja menestyksekäs liikemies, joka oli syntynyt vuonna 1564 arvostetun ja varakkaan kauppiaan perheeseen. Hän oli poikkeuksellinen luonnonlahjakkuus, joka kirjoitti näytelmät yksin tai yhteistyössä teatteriseurueensa kanssa. Stratfordilaisen koulukunnan käsityksissä Shakespearen elämä ja yhteys teatteriin on vahvasti todistettu. 

Anti-startfordilaiset vuorostaan kieltävät tai ainakin kyseenalaistavat näytelmien otaksutun kirjoittajan. He eivät voi uskoa, että maailmankirjallisuuden nerokkaimmat työt olisivat piirtyneet oppimattoman maalaispojan mielestä ja kynästä. Heidän mukaansa ei ole ainuttakaan aikalaistodistetta, joka liittäisi Shaksperen draamakirjailijaksi eikä oikein teatteriinkaan. Sen sijaan hänestä on hyvinkin paljon lähteitä, joiden mukaan hän oli menestyksekäs kauppias. Toiseksi myös näytelmät todistavat, ettei niitä voinut kirjoittaa maalaiskaupunkilainen Shaksper vaan salanimeä käyttänyt sivistynyt ja korkea-arvoinen ylimys, joka oli syvästi perillä hovin sisäpiiristä.

Tietysti jokainen voi kysyä, onko sillä mitään väliä, kuka näytelmät on kirjoittanut. No, on ja ei ole - riippuu näkökulmasta. Kirjoittajalla on väliä ainakin siinä tapauksessa, että hän paljastuu oletetun sijasta hovin sisäpiiriläiseksi. Se saattaa näytelmät aivan uuteen valoon poliittisesti. Kirjoittajalla on myös väliä, jos halutaan, että moraalinen kunnia työstä kuuluu sen oikealle tekijälle. Todellisella henkilöllisyydellä ei ole kuitenkaan väliä, jos painotetaan itse tarinaa. Hyvän tarinan lumo riittää ja elää kirjoittajastaan huolimatta.

Ensi viikolla pureudutaan ensimmäiseen ehdokkaaseen. Ole valmis, kohta lähtee...