Stoorin epävirallistakin epävirallisempi varjokalenteri etenee jo neljänteen luukkuunsa. Olemme etsineet näytelmäkirjailija William Shakespearea Lontoon hämärimpiä kujia mutkaisesti nuohoten ja raottaneet visusti vaiettujen valtiosalaisuuksien verhoa. Matkalla on törmätty mystisiin koodeihin naamioituihin salaviesteihin ja lavastettuihin kuolemiin. Salaisuuksista mahtavin ja maukkain on kuitenkin vielä koluamatta - intohimoisesti palava rakkauden liekki, sen kadottaminen ja raju katkeroituminen. Arvaatte varmaan, että siihen pureudutaan seuraavaksi.
Lordi Edward on tämän hetken varteenotettavin ehdokas salanimen taakse kätkeytyneeksi ”William Shakespeareksi”. Hän oli korkea-arvoinen, hovin sisäpiiriin läheisesti kuulunut ylimys. Hän oli myös teatterin suojelija ja tukija, runoilija ja näytelmäkirjailija itsekin. Suosikkiasemansa vuoksi de Verellä oli siihen poikkeuksellinen, kuningattaren sallima erityisoikeus. Muutoinhan ylimys ei saanut edes unelmoida kirjoittavansa rahvaalle.
On
pakko myöntää, että de Veren puolesta puhuu uskomattoman monta yksityiskohtaa,
ja moni arvoitus näyttää ratkeavan luonnollisesti. Peruslähtökohta on sama kuin
Francis Baconin ehdokkuuden kannattajilla:
Shakespearen näytelmien kirjoittajan on täytynyt olla sivistynyt ylimys, joka
kuului hovin kovimpaan ytimeen ja tunsi sen sisältäpäin erityisen hyvin. Kukaan
kirjoitustaidoton maalaistollo ei olisi voinut luoda sellaisia tekstejä. Myös
näytelmien sisältö vakuuttaa de Veren puolesta. Ne paljastuvat vahvasti omaelämäkerrallisiksi
– niissä on runsaasti tapahtumia, jotka näyttävät linkittyvän aukottomasti de
Veren elämänkaaren kanssa. Tutut tarinat saavat hänen henkilöhistoriaansa
vasten katsottuina aivan uudenlaisia tulkintoja, varsinkin Hamlet: de Veren
äiti kiirehti Hamletin äidin tavoin nopeasti naimisiin miehensä kuoltua ja de
Veren appi, Lordi Burghleyn lempinimi oli Polonius, kuten myös Hamletin. Lordi Edward oleskeli myös
pitkiä aikoja Italiassa, mikä selittäisi Shakespearen loputtoman italialaisilla
tarinoilla ja näytelmillä herkuttelun.
Mutta,
se rakkaus, tuo tunteista jaloin ja petollisin – kaikessa suloisessa kukinnossaan
rujoin ja kiihkossaan sokeuttavin. Antiikin kohtalontragediat löytävät Edward
de Veren elämässä vertaisensa, ja nykypäivän kauniit ja rohkeat kalpenevat. Edwardin
ja kuningatar Elisabetin uskotaan olleen nuoruuden rakastavaisia. Heille syntyi
myös avioton lapsi vuonna 1573, Henry Wriothesley, romanttisten satujen hurmaava prinssi Tudor, joka piilotettiin lordi Southamptonin arvonimen
taakse. Vieläkin hurjemman huhun mukaan de Veren isällä oli ollut suhde nuoren
Elisabetin kanssa ja Edward oli sen liiton hedelmä. Edward oli siis oikeasti
Elisabetin lapsi ja oman poikansa velipuoli. Huhu on hurja, muttei lainkaan poikkeuksellinen
tai mahdoton. Aviottomat lapset asuivat sijaiskodeissa eivätkä saaneet
välttämättä koskaan tietää aitoja sukujuuriaan. Tämän tulkinnan esittää myös tämän
juttusarjan johdannossa mainittu elokuva Anonymous –
Tuntematon. Sen mukaan William Shakespeare oli teeskentelijä ja petturi.
Näytelmien oikea kirjoittaja oli salanimen taakse piiloutunut Edward de Vere, jonka suonissa virtasi kuninkaallinen veri.
Rakkaus on kuitenkin katoavaista – samoin suosikkiasema,
josta kilpailtiin hovissa alati. Ajan tunnetun vertauskuvan mukaan ihmiseloa
ohjasi rouva fortuna - kohtalo. Hän pyöritti lahjomatonta sattuman, onnen ja
onnettomuuden kohtalonpyörää (rota fortunae), jossa ylimykset kapusivat
kunnian portaita aina vain ylemmäs kohti huippua ainoastaan mätkähtääkseen rajusti
takaisin kuolevaisten joukkoon. Kuningatar oli Englannin rouva fortuna.
Hallitsijan mieli tempoili ja ailahteli, suosikkeja tuli ja meni. Osa menetti
arvonsa ja kunniansa, osa päänsä. Myös de Vere tippui
hovin sisäpiiristä ja katkeroitui pysyvästi. Kuningatar ei ollut enää hänen
muusansa eikä imartelevien silosäkeiden kohde.Hovin suosikkijärjestelmä oli luotu kateuden, katkeruuden ja juonittelun villiksi temmellyskentäksi. Pahansuopaisuus vallitsi ja ilkeät huhut kiersivät, kun kyltymättömät hovimiehet janosivat lisää valtaa. Kuningatar ei jäänyt riidoista osattomaksi. Kaikkein uskaliaimmat suosikit uskalsivat haastaa myös hallitsijan. Eräs heistä oli Essexin toinen jaarli, Robert Devereux (1567–1601), kuningattaren entinen suosikki hänkin. Lordi Robertin kerrotaan tarjonneen Shakespearen näyttelijäseurueelle sievoista palkkiota Richard II -näytelmän esittämisestä. Pyyntö oli poliittisesti poikkeukellisen tulenarka. Näytelmässä on kohtaus, jossa hallitsija riisutaan vallanmerkeistään ja syöstään valtaistuimelta. Lordi Essex uskoi, että kohtauksen esittäminen näyttäisi kansalle, kuinka hylätty suosikki (Henry Bolingbroke) oli onnistunut aiemminkin syrjäyttämään tyrannin (Rikhard II) ja vienyt valtakunnan uuteen kukoistukseen. Shakespearen seurue suostui esitykseen, mutta ilmoitti olevansa puolueettomia näyttelijöitä eivät poliitikkoja. Ja liian arka aihe olikin. Esitys käynnisti Essexin toiveiden mukaisesti pienen kapinan, mutta se koitui hänelle nopeasti tappioksi. Hänet vangittiin ja teloitettiin Towerissa. Essexin viesti ei jäänyt kuitenkaan epäselväksi. Kuningatar Elisabetin kerrotaan oivaltaneen itseensä kohdistuneen arvostelun ja tuhahtaneen kiukkuisesti: ”Minä olen Rikhard II, ettekö muka näe sitä?”
Essexin jaarlin kohtalo on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka poliittisesti herkkä asema teatterilla oli Shakespearen aikana. Teatterinäytöksiä sääti niin maalliset kuin sielunhoidollisetkin ohjeet, joiden mukaan näytelmäkirjailijoiden oli tanssittava säilyttääkseen lupansa ja vapautensa. Kruunulla ja kirkolla oli omat sensuuriviranomaisensa, jotka tarkastivat näytelmien sanomien oikeaoppisuutta. Essexin kapina sai valtiollisen koneiston kiristämään otettaan entisestään. Tästä lähtien kaikki Englannin historiaa kuvittavat näytelmät oli tarkastettava etukäteen valtioneuvostolla (privy council). Tämä lienee merkittävä syy, miksi Shakespeare keskittyi nyt Englannin sijasta antiikin Roomaan ja sen kertomuksiin tyranniasta.
Näytelmien
syvä poliittisuus pakotti ylimyksen kirjoittamaan salanimellä. Muuta
vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Samasta syystä uskotaan, että "Shakespeare" oli jonkin ylimyksen ja hyvin todennäköisesti
Edward de Veren salanimi. Viimeisenä todisteena ovat hänelläkin
salaviestit, jotka paljastavat "oikean" kirjoittajan: de Veren sukuvaakunassa
leijona puristaa katkennutta peistä = spear-shaker!
Salatun henkilöllisyyden puolesta puhui myös Shakespearen tapa kirjoittaa
nimensä väliviivalla: Shake-speare. Väliviiva tulkittiin
hänen elinaikanaan liki poikkeuksetta salanimeksi. Jääkö tässä enää epäilyksiä?
Onko Shakespearen arvoitus vihdoinkin ratkaistu lopullisesti?
Arvio: Ns.
oxfordilaisten moraalisena tavoitteena on ollut palauttaa kunnia näytelmistä
niiden oikealle kirjoittajalle: Edward de Verelle. Lukuisat yksityiskohdat
puhuvat hänen puolestaan. Hänet onkin jo melko laajasti hyväksytty todelliseksi
”William Shakespeareksi”. Yksimielisyyttä asiasta ei kuitenkaan vielä ole
- päinvastoin. Lordi Edward oli toki runoilija, mutta hänen tunnetut teoksensa
jäävät tyyliltään ja laadultaan valovuosien päähän ”Shakespearen” tasosta.
Toiseksi hänet tunnettiin hyvin hankalana ihmisenä – röyhkeän pöyhkeilevänä ja ylpeänä suosionkalastajana,
joka ei olisi ikinä suostunut kirjoittamaan salanimellä saati jättänyt nauttimatta
Shakespearen valtavasta kansansuosiosta. Hänen luontonsa ei olisi yksinkertaisesti
kestänyt sitä, että joku toinen poimi hänen työnsä rikkaat hedelmät. Kaikkein musertavin
kritiikki osuu hänen vakuuttavimpaan puolustukseensa – hänen elämäänsä. De Vere kuoli jo vuonna 1604, mutta Shakespeare kirjoitti
näytelmiä vielä sen jälkeen. Saattaa toki olla, että de Veren tekstejä muokattiin
hänen kuolemansa jälkeen ajankohtaisemmiksi ja esitettiin vasta sitten
Shakespearen nimellä. Todennäköisintä lienee silti – kaikesta romantiikkojen
vastustelusta huolimatta – että oxfordilaisten teesit kaatuvat omaan näppäryyteensä.
De Vere istuu toki silmämääräisesti vilkaistuna kuin
valettuna Shakespeareksi, mutta vain silloin kun todistusaineisto kerätään
hyvin valikoidusti. Kun rikospaikkaa katsotaan laajemmin, ilman ennakkoasenteita,
joudutaan etsimään myös muita mahdollisia syyllisiä. Matkamme siis jatkuu...
Kiinnostuitko?
Täältä
löytyy lisää:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti