Ketä kiinnostaa: Am - I - Will : armoton kohtalonpyörä katkeroittaa suosikin

Osa 4. Salarakkaita ja riitaisia hovimiehiä: Oxfordin 17. jaarli, Edward de Vere (1550 - 1604)

Stoorin epävirallistakin epävirallisempi varjokalenteri etenee jo neljänteen luukkuunsa. Olemme etsineet näytelmäkirjailija William Shakespearea Lontoon hämärimpiä kujia mutkaisesti nuohoten ja raottaneet visusti vaiettujen valtiosalaisuuksien verhoa. Matkalla on törmätty mystisiin koodeihin naamioituihin salaviesteihin ja lavastettuihin kuolemiin. Salaisuuksista mahtavin ja maukkain on kuitenkin vielä koluamatta - intohimoisesti palava rakkauden liekki, sen kadottaminen ja raju katkeroituminen. Arvaatte varmaan, että siihen pureudutaan seuraavaksi.

Neitsytkuningatar Elisabet I ei ollut aivan niin siveellinen kuin hänen liikanimensä antoi ymmärtää. Hän oli mehiläiskuningatar, jolla oli lukuisia, keskenään kilpailevia rakastajia tai suosikkeja, kuten asia säädyllisemmin ilmaistiin. Eräs tunnetuimmista oli Oxfordin 17. jaarli Edward de Vere. 

Lordi Edward on tämän hetken varteenotettavin ehdokas salanimen taakse kätkeytyneeksi ”William Shakespeareksi”. Hän oli korkea-arvoinen, hovin sisäpiiriin läheisesti kuulunut ylimys. Hän oli myös teatterin suojelija ja tukija, runoilija ja näytelmäkirjailija itsekin. Suosikkiasemansa vuoksi de Verellä oli siihen poikkeuksellinen, kuningattaren sallima erityisoikeus. Muutoinhan ylimys ei saanut edes unelmoida kirjoittavansa rahvaalle.

On pakko myöntää, että de Veren puolesta puhuu uskomattoman monta yksityiskohtaa, ja moni arvoitus näyttää ratkeavan luonnollisesti. Peruslähtökohta on sama kuin Francis Baconin ehdokkuuden kannattajilla: Shakespearen näytelmien kirjoittajan on täytynyt olla sivistynyt ylimys, joka kuului hovin kovimpaan ytimeen ja tunsi sen sisältäpäin erityisen hyvin. Kukaan kirjoitustaidoton maalaistollo ei olisi voinut luoda sellaisia tekstejä. Myös näytelmien sisältö vakuuttaa de Veren puolesta. Ne paljastuvat vahvasti omaelämäkerrallisiksi – niissä on runsaasti tapahtumia, jotka näyttävät linkittyvän aukottomasti de Veren elämänkaaren kanssa. Tutut tarinat saavat hänen henkilöhistoriaansa vasten katsottuina aivan uudenlaisia tulkintoja, varsinkin Hamlet: de Veren äiti kiirehti Hamletin äidin tavoin nopeasti naimisiin miehensä kuoltua ja de Veren appi, Lordi Burghleyn lempinimi oli Polonius, kuten myös Hamletin. Lordi Edward oleskeli myös pitkiä aikoja Italiassa, mikä selittäisi Shakespearen loputtoman italialaisilla tarinoilla ja näytelmillä herkuttelun.

Mutta, se rakkaus, tuo tunteista jaloin ja petollisin – kaikessa suloisessa kukinnossaan rujoin ja kiihkossaan sokeuttavin. Antiikin kohtalontragediat löytävät Edward de Veren elämässä vertaisensa, ja nykypäivän kauniit ja rohkeat kalpenevat. Edwardin ja kuningatar Elisabetin uskotaan olleen nuoruuden rakastavaisia. Heille syntyi myös avioton lapsi vuonna 1573, Henry Wriothesley, romanttisten satujen hurmaava prinssi Tudor, joka piilotettiin lordi Southamptonin arvonimen taakse. Vieläkin hurjemman huhun mukaan de Veren isällä oli ollut suhde nuoren Elisabetin kanssa ja Edward oli sen liiton hedelmä. Edward oli siis oikeasti Elisabetin lapsi ja oman poikansa velipuoli. Huhu on hurja, muttei lainkaan poikkeuksellinen tai mahdoton. Aviottomat lapset asuivat sijaiskodeissa eivätkä saaneet välttämättä koskaan tietää aitoja sukujuuriaan. Tämän tulkinnan esittää myös tämän juttusarjan johdannossa mainittu elokuva Anonymous – Tuntematon. Sen mukaan William Shakespeare oli teeskentelijä ja petturi. Näytelmien oikea kirjoittaja oli salanimen taakse piiloutunut Edward de Vere, jonka suonissa virtasi kuninkaallinen veri. 

Rakkaus on kuitenkin katoavaista – samoin suosikkiasema, josta kilpailtiin hovissa alati. Ajan tunnetun vertauskuvan mukaan ihmiseloa ohjasi rouva fortuna - kohtalo. Hän pyöritti lahjomatonta sattuman, onnen ja onnettomuuden kohtalonpyörää (rota fortunae), jossa ylimykset kapusivat kunnian portaita aina vain ylemmäs kohti huippua ainoastaan mätkähtääkseen rajusti takaisin kuolevaisten joukkoon. Kuningatar oli Englannin rouva fortuna. Hallitsijan mieli tempoili ja ailahteli, suosikkeja tuli ja meni. Osa menetti arvonsa ja kunniansa, osa päänsä. Myös de Vere tippui hovin sisäpiiristä ja katkeroitui pysyvästi. Kuningatar ei ollut enää hänen muusansa eikä imartelevien silosäkeiden kohde.

Hovin suosikkijärjestelmä oli luotu kateuden, katkeruuden ja juonittelun villiksi temmellyskentäksi. Pahansuopaisuus vallitsi ja ilkeät huhut kiersivät, kun kyltymättömät hovimiehet janosivat lisää valtaa. Kuningatar ei jäänyt riidoista osattomaksi. Kaikkein uskaliaimmat suosikit uskalsivat haastaa myös hallitsijan. Eräs heistä oli Essexin toinen jaarli, Robert Devereux (1567–1601), kuningattaren entinen suosikki hänkin. Lordi Robertin kerrotaan tarjonneen Shakespearen näyttelijäseurueelle sievoista palkkiota Richard II -näytelmän esittämisestä. Pyyntö oli poliittisesti poikkeukellisen tulenarka. Näytelmässä on kohtaus, jossa hallitsija riisutaan vallanmerkeistään ja syöstään valtaistuimelta. Lordi Essex uskoi, että kohtauksen esittäminen näyttäisi kansalle, kuinka hylätty suosikki (Henry Bolingbroke) oli onnistunut aiemminkin syrjäyttämään tyrannin (Rikhard II) ja vienyt valtakunnan uuteen kukoistukseen. Shakespearen seurue suostui esitykseen, mutta ilmoitti olevansa puolueettomia näyttelijöitä eivät poliitikkoja. Ja liian arka aihe olikin. Esitys käynnisti Essexin toiveiden mukaisesti pienen kapinan, mutta se koitui hänelle nopeasti tappioksi. Hänet vangittiin ja teloitettiin Towerissa. Essexin viesti ei jäänyt kuitenkaan epäselväksi. Kuningatar Elisabetin kerrotaan oivaltaneen itseensä kohdistuneen arvostelun ja tuhahtaneen kiukkuisesti: ”Minä olen Rikhard II, ettekö muka näe sitä?”

Essexin jaarlin kohtalo on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka poliittisesti herkkä asema teatterilla oli Shakespearen aikana. Teatterinäytöksiä sääti niin maalliset kuin sielunhoidollisetkin ohjeet, joiden mukaan näytelmäkirjailijoiden oli tanssittava säilyttääkseen lupansa ja vapautensa. Kruunulla ja kirkolla oli omat sensuuriviranomaisensa, jotka tarkastivat näytelmien sanomien oikeaoppisuutta. Essexin kapina sai valtiollisen koneiston kiristämään otettaan entisestään. Tästä lähtien kaikki Englannin historiaa kuvittavat näytelmät oli tarkastettava etukäteen valtioneuvostolla (privy council). Tämä lienee merkittävä syy, miksi Shakespeare keskittyi nyt Englannin sijasta antiikin Roomaan ja sen kertomuksiin tyranniasta.

Näytelmien syvä poliittisuus  pakotti ylimyksen kirjoittamaan salanimellä. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Samasta syystä  uskotaan, että "Shakespeare" oli jonkin ylimyksen ja hyvin todennäköisesti Edward de Veren salanimi. Viimeisenä todisteena ovat hänelläkin salaviestit, jotka paljastavat "oikean" kirjoittajan: de Veren sukuvaakunassa leijona puristaa katkennutta peistä = spear-shaker! Salatun henkilöllisyyden puolesta puhui myös Shakespearen tapa kirjoittaa nimensä väliviivalla: Shake-speare. Väliviiva tulkittiin hänen elinaikanaan liki poikkeuksetta salanimeksi. Jääkö tässä enää epäilyksiä? Onko Shakespearen arvoitus vihdoinkin ratkaistu lopullisesti? 

Arvio: Ns. oxfordilaisten moraalisena tavoitteena on ollut palauttaa kunnia näytelmistä niiden oikealle kirjoittajalle: Edward de Verelle. Lukuisat yksityiskohdat puhuvat hänen puolestaan. Hänet onkin jo melko laajasti hyväksytty todelliseksi ”William Shakespeareksi”. Yksimielisyyttä asiasta ei kuitenkaan vielä ole - päinvastoin. Lordi Edward oli toki runoilija, mutta hänen tunnetut teoksensa jäävät tyyliltään ja laadultaan valovuosien päähän ”Shakespearen” tasosta. Toiseksi hänet tunnettiin hyvin hankalana ihmisenä  – röyhkeän pöyhkeilevänä ja ylpeänä suosionkalastajana, joka ei olisi ikinä suostunut kirjoittamaan salanimellä saati jättänyt nauttimatta Shakespearen valtavasta kansansuosiosta. Hänen luontonsa ei olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä, että joku toinen poimi hänen työnsä rikkaat hedelmät. Kaikkein musertavin kritiikki osuu hänen vakuuttavimpaan puolustukseensa – hänen elämäänsä. De Vere kuoli jo vuonna 1604, mutta Shakespeare kirjoitti näytelmiä vielä sen jälkeen. Saattaa toki olla, että de Veren tekstejä muokattiin hänen kuolemansa jälkeen ajankohtaisemmiksi ja esitettiin vasta sitten Shakespearen nimellä. Todennäköisintä lienee silti – kaikesta romantiikkojen vastustelusta huolimatta – että oxfordilaisten teesit kaatuvat omaan näppäryyteensä. De Vere istuu toki silmämääräisesti vilkaistuna kuin valettuna Shakespeareksi, mutta vain silloin kun todistusaineisto kerätään hyvin valikoidusti. Kun rikospaikkaa katsotaan laajemmin, ilman ennakkoasenteita, joudutaan etsimään myös muita mahdollisia syyllisiä. Matkamme siis jatkuu...

Kiinnostuitko?

Täältä löytyy lisää:

ShakespeareOxford-society 

The de Vere Society

Shakespeare Oxford Felloship

Ketä kiinnostaa: I - Am - Will, mies varjoisilta kujilta

Osa 3: Salaisia valtion agentteja ja lavastettuja kuolemia: Christopher Marlowe (1564 - 1593)

Mysteeri William Shakespearen aidosta henkilöllisyydestä jatkuu ja lipuu aina vain syvemmälle valtakunnan salaisuuksiin. Ole hyvä ja kurkista rohkeasti sisään, Stoorin varjokalenterin kolmas luukku on nyt auki! 

Toinen vahva ehdokas salanimellä esiintyneeksi näytelmäkirjailijaksi on Christopher Marlowe. Juu, se sama kaveri, joka tämän juttusarjan johdanto-osassa opasti nuorta Will Shakespearea Rakastunut Shakespeare -elokuvassa. 

Marlowe oli Elisabetin ajan menestyneimpiä näytelmäkirjailijoita. Hänen tunnetuin näytelmänsä on The Tragical History of Doctor Faustus (painettu v. 1604). Tiedätte tarinan: kyltymättömän kunnianhimoinen tiedemies myy sielunsa Saatanalle tietoa ja menestystä vastaan. Hän allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään ja saa palvelijakseen älykkään sekä hurmaavan herrasmies-demonin Mefistofeles’n - mutta vain 24 vuodeksi. Mefistofeles lumoaa Faustin, näyttää maailman ihmeet ja johdattaa hänet myös salatun tiedon lähteille. Maallinen onni on kuitenkin rajallista ja katoavaista. Lopulta koittaa päivä, kun vanhan vihtahousun on aika lunastaa palkkionsa…

Marlowen ehdokkuus pohjautuu paljolti hänen kuolemansa salaperäisyyteen. Jännittävän teorian mukaan hän ei kuollutkaan hämärässä kapakkatappelussa saamiinsa vammoihin vuonna 1593, vaan lavasti kuolemansa ja pakeni Italiaan. Hän piiloutui vuoriston salamajaan kirjoittamaan näytelmiä, jotka lähetettiin Englantiin William Shakespearen johtaman teatteriseurueen esitettäväksi. 

Marlowe oli toki ärhäkkä ja riitaisa luonne, joka joutui herkästi tappeluihin. Toisaalta hänen uskotaan myös olleen kruunun vakooja, mutta ajautuneen vaikeuksiin Englannin salaisen poliisin kanssa homoseksuaalisuutensa (tai sodomian, kuten asiaa silloin kutsuttiin) ja voimakkaiden ateististen mielipiteidensä vuoksi. Molemmat olivat jyrkästi kiellettyjä.

Miksi Marlowe sopii Shakespeareksi? Shakespeare astui Lontoon teatteripiireihin nopeasti sen jälkeen kun Marlowe oli menehtynyt väkivaltaisesti. Voiko tämä olla sattumaa? Lieneekö sattumaa sekään, että Shakespearen näytelmissä on lukematon määrä samoja teemoja ja liki identtisiä ilmauksia kuin Marlowen omissa teksteissä? Molemmat pureutuvat ihmisyyteen harvinaisen syvälle. He kirjoittavat kauniiseen kieleen käärittyjä tarinoita ihmisen itsekkyydestä ja julmasta säälimättömyydestä sekä vallanpitäjien moraalittomuudesta ja vallasta, joka turmelee lopulta sielun.

Shakespearen näytelmät vaikuttavat Marlowen suoralta jatkolta: teemat kehittyvät, syvenevät ja niiden käsittely kyynistyy kirjoittajan vanhetessa. Siinä missä Marlowe oli kirjoittanut paholaisen kanssa kauppaa käyvästä menestystä janoavasta tiedemiehestä, Shakespeare vei ihmisen ylpeyden ja kunnianhimon synnin kaikkein korkeimmalle – kuninkuuteen eli Jumalan maanpäälliseen edustajaan. Shakespeare näytti myös vallanhimon hinnan ja kysyy useasti: onko kuninkuuden tavoittelu sittenkään sen arvoista, että sen lohduttomana hintana menettää sielunsa. Ennen kaikkea Shakespeare jalosti Marlowen luonnostelemaa luonnetragediaa. Enää ei Mefistofeleen tapainen ihmishahmoinen paholainen liehitellyt näytelmän päähenkilöä vaan moraalinen taistelu käytiin ihmisen pään sisässä.

Arvio: Myönnän heti kättelyssä, että ajatus oman kuolemansa lavastaneesta ja piilopirtissään salanimellä kirjoittavasta teatterinerosta on uljaan rohkea, tihkuvan jännittävä ja suorastaan räjähtävän herkullinen. Mutta onko se liiankin mielikuvituksellinen? Kenties, koska samainen tarina vaikuttaa olevan kuin juoneltaan kaikkein kuluneimman salapoliisiromaanin sivuilta poimittu. 

Toiseksi, näytelmien näennäinen vastaavuus ei tarkoita ehdottomasti sitä, että kirjoittaja olisi sama. Elisabetin ajan teatterin hyveisiin kuului toisten suora lainaaminen. Teatteriseurueiden kilpailu oli hurjan kiivasta. Näytelmien häpeilemätön plagioiminen sekä suoranainen varastaminen olivat arkipäivää. Myös Shakespearea syytettiin elinaikanaan lainahöyhenillä ratsastamisesta eli toisten teosten röyhkeästä kopioimisesta. Ja kyllähän se Wilhelmimme aika monen näytelmänsä aiheet muista kirjallisista teoksista itselleen noukki. Plagiointia ja toisten kirjallisten aiheiden omimista ei kuitenkaan pidetty välttämättä lainkaan niin kielteisenä asiana kuin nykyään. Se koettiin myös syvän arvostuksen osoitukseksi. Lainaamisen kohteena oleminen oli suuri kunnia-asia. 

Maltillisimpien Marlowe-teorioiden ansioksi voidaan lukea niiden kyky kiinnittää näytelmien kirjoittaminen osaksi Elisabetin ajan laajempaa kirjallista kulttuuria. Vaikkei Marlowe välttämättä ollutkaan Shakespeare, oli hän tärkeä teatterivaikuttaja, englantilaisen draaman edelläkävijä ja sen merkittävä uudistaja, jonka ihannoitu kädenjälki näkyy varmasti myös Shakespearen näytelmissä. 

Kiinnostuitko?
Täältä löydät lisää:
The Marlowe Society

Ketä kiinnostaa: Oi, Wiljami, ken lienet?

Osa 1: Kadotettu ja löydetty Shakespeare
 
John Maddenin ohjaama Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) oli vuoden 1998 ylivoimainen Oscar-magneetti. Se voitti kaikkiaan seitsemän kultaista patsasta. Elokuvan kohtaus, jossa Elisabetin ajan Englannin ensimmäinen menestyksekäs näytelmäkirjailija Christopher Marlowe (Rupert Everett) opastaa nuorta, luovuuden muusansa hukannutta ja rahahuolissaan tuskaisesti kieriskelevää Will Shakespearea (Joseph Fiennes) lienee monelle tuttu. Shakespeare kertoo Marlowelle saaneensa pistämättömän kuningasidean. Tähtäimessä on varma hitti: komedia urheasta Romeosta ja merirosvon tytär Ethelistä.

Ajan valtiaat ovat kuitenkin säälimättömiä. Kiire on armoton. Ennakko on jo maksettu ja Shakespeare on vakuuttanut suojelijalleen saavansa näytelmän pian valmiiksi - ties kuinka monetta kertaa. Mutta nyt ei vaan lähde, ei sitten millään. Will ei ole kirjoittanut vielä riviäkään! Marlowe haluaa auttaa epätoivon lamauttamaa kilpailijaansa. Hän tuumii tovin ja ehdottaa, että Shakespearen kannattaisi muuttaa teemaansa tyystin ja kirjoittaa kahdesta italialaisesta rakastavaisesta, Romeosta ja Juliasta, joiden traagisena epäonnena oli kuulua toisiaan verisesti vihaaviin sukuihin. Maailmankirjallisuuden kenties tunnetuin rakkaustarina oli syntynyt.

Elokuvan lähtökohta on monella tapaa hauska, rohkea ja mielenkiintoinen. Ensinnäkin se ilmoitti jo alkuteksteissään kuvaavansa Shakespearen (1564-1616) elämän niin kutsuttuja kadonneita vuosia (1586-1592). Aikaa, jolloin hänen historiallisesta henkilöstään ei ole jäänyt lainkaan jälkiä. Elokuvan alleviivatun kuvitteellinen tulokulma, sen pursuavan romantisoitu ja kulttuuriperinteitä estottoman taidokkaasti lainaava kertomus herättivät monia kysymyksiä: mitä Shakespearesta loppujen lopuksi tiedetään - kuka hän oli? Samalla elokuva tuntui esittävän katsojilleen kysymyksen näytelmien todellisesta kirjoittajasta: Oliko Romeo ja Julia jonkun muun keksintöä; kirjoittiko Shakespeare sittenkään näytelmiään - ainakaan yksin? Vuonna 2011 Roland Emmerichin ohjaama Anonymous : Tuntematon -elokuva palasi samaan kysymykseen: oliko Shakespeare sittenkin pelkkä salanimi, jolla verhoiltiin näytelmien kirjoittajan aito henkilöllisyys?

William Shakespeare on varmasti maailmanhistorian tunnetuimpia henkilöitä ja brändejä. Joissakin kyselyissä hänet on valittu viime vuosituhannen merkittävimmäksi ihmiseksi. Siksi saattaakin tuntua jokseenkin kummalliselta, että hänen henkilöstään tiedetään suhteellisen vähän. Monet ovat pitäneet tilannetta täysin kestämättömänä ja hänen henkilöllisyyttään on koetettu ratkaista väsymättömästi. Kysymystä Shakespearen nimellä tunnettujen näytelmien "todellisesta kirjoittajasta" kutsutaan Shakespeare-arvoitukseksi. Ja onhan se totta, että Shakespearen elämänhistoriassa on meheviä aukkoja. Asetelma vuosisadan mysteeriksi on enemmän kuin tarjottimella.

Kiista näytelmien kirjoittajasta on elänyt yli 400 vuotta. Ensimmäiset epäilykset Shakespearen henkilöllisyydestä heräsivät 1590-luvulla eli jo hänen elinaikanaan. Aikalaiset vertasivat häntä  antiikin Terentiukseen (n. 190 - 159 eKr.). Terentius oli roomalainen komediakirjailija, joka oli antanut nimensä suojelijalleen, joka ei voinut kirjoittaa omalla nimellään. Elisabetin ajan Englannissa eli samanlainen, skandaaleja karttava ilmapiiri - ylimyksen ei ollut soveliasta kirjoittaa näytelmiä, koska se oli häpeällistä.

Kirjoittajaehdokkaita on ilmennyt historian saatossa liki sata. Ihmisen mielikuvitus on osoittanut luomisvoimansa ja osassa teorioista liikutaan aika huimienkin salaliittojen äärellä. Aikoinaan kirjoittajaksi epäiltiin itse kuningatar Elisabetia, mutta mielenkiintoisimman kynäniekan tittelin saa eittämättä suloinen intiaaniprinsessa Pocahontas. Ja mikäpä siinä - mahdolliset, elämää suuremmat salaliitot jäävät aina mukavasti mieleen kihelmöimään. Kuka tietää, entä, jos sittenkin...

Kiista on synnyttänyt kaksi kilpailevaa ja riitaisaa koulukuntaa. Stratfordilaisten mukaan näytelmien kirjoittajana oli William Shaksper: stratfordilainen näyttelijä ja menestyksekäs liikemies, joka oli syntynyt vuonna 1564 arvostetun ja varakkaan kauppiaan perheeseen. Hän oli poikkeuksellinen luonnonlahjakkuus, joka kirjoitti näytelmät yksin tai yhteistyössä teatteriseurueensa kanssa. Stratfordilaisen koulukunnan käsityksissä Shakespearen elämä ja yhteys teatteriin on vahvasti todistettu. 

Anti-startfordilaiset vuorostaan kieltävät tai ainakin kyseenalaistavat näytelmien otaksutun kirjoittajan. He eivät voi uskoa, että maailmankirjallisuuden nerokkaimmat työt olisivat piirtyneet oppimattoman maalaispojan mielestä ja kynästä. Heidän mukaansa ei ole ainuttakaan aikalaistodistetta, joka liittäisi Shaksperen draamakirjailijaksi eikä oikein teatteriinkaan. Sen sijaan hänestä on hyvinkin paljon lähteitä, joiden mukaan hän oli menestyksekäs kauppias. Toiseksi myös näytelmät todistavat, ettei niitä voinut kirjoittaa maalaiskaupunkilainen Shaksper vaan salanimeä käyttänyt sivistynyt ja korkea-arvoinen ylimys, joka oli syvästi perillä hovin sisäpiiristä.

Tietysti jokainen voi kysyä, onko sillä mitään väliä, kuka näytelmät on kirjoittanut. No, on ja ei ole - riippuu näkökulmasta. Kirjoittajalla on väliä ainakin siinä tapauksessa, että hän paljastuu oletetun sijasta hovin sisäpiiriläiseksi. Se saattaa näytelmät aivan uuteen valoon poliittisesti. Kirjoittajalla on myös väliä, jos halutaan, että moraalinen kunnia työstä kuuluu sen oikealle tekijälle. Todellisella henkilöllisyydellä ei ole kuitenkaan väliä, jos painotetaan itse tarinaa. Hyvän tarinan lumo riittää ja elää kirjoittajastaan huolimatta.

Ensi viikolla pureudutaan ensimmäiseen ehdokkaaseen. Ole valmis, kohta lähtee...

Ketä kiinnostaa: Näytä kyntesi!

Joko sinulla on kynnet kuosissa? Kunhan tutustut tähän tee-se-itse-kynnet -oppaaseen, sinunkin kyntesi voivat pian näyttää katu-uskottavilta.

Shamadean Reidin kirja The Wah nails books of art lähtee siitä ajatuksesta, että et tarvitse tilata aikaa kalliista kynsihuoltamosta, vaan voit tehdä itse killerikynnet ihan itse ja vähin apuvälinein.

Käytännössä tarvitset vain kynsilakan poistoaineen, alus-ja päällyslakan,

puutikkuja, siveltimiä, kynsilakkoja sekä hippusen taiteellisuutta.
Kirja antaa 25 valmista mallia, mutta Sinä tietenkin luot omat mielikuvituskyntesi!

Tarkista tämän kirjan saatavuus tästä ja valmistaudu paljastamaan kyntesi!

Finlandia junior 2011 voittajaksi nuortenromaani

Vilja-Tuulia Huotarisen nuortenromaani Valoa valoa valoa on voittanut tämän vuoden Finlandia junior -palkinnon.

Lue lisää Ylen ja mtv3.fi -sivuilta.

Tarkista saatavuus Vaski verkkokirjastosta.

Suksin ja Pirandello vetoavat Jarkko Martikaiseen

YUP-yhtyeen nokkamiehenä tutuksi tullut Jarkko Martikainen on kerännyt kiitosta kauniin oivaltavista laulujen sanoituksista, mutta rocklyyrikka ei ole hänen ainoa lajinsa. Martikainen, 38, debytoi vuonna 2005 lyhytproosalla ”Pitkät piikit ja muita kertomuksia”. Vuoden 2008 lopulla ilmestyi runoteos ”Yhdeksän teesiä”.


– Kirjoittamisessa minua kiehtovat haasteet. Se merkitsee minulle itseilmaisua ja terveen lapsenmielen ruokkimista, Jarkko Martikainen kertoo Stoorille.
Martikainen pitää itseään enemmän laulajana kuin kirjailijana.
– Pitkäsoittolevyjä on kertynyt parisenkymmentä, kuten soittotyövuosiakin. Kirjoja on julkaistuna vasta kaksi, Martikainen summaa.

Viime ajat Martikainen on keskittynyt sooloprojekteihin. Hän on valmistellut kolmatta soololevyään ja avasi hiljattain kotikaupunkinsa Riihimäen kirjastossa ”Toivo”-näyttelyn. Pääosin kollaaseista koostuvista töistä koostuvaan näyttelyyn voi tutustua heinäkuun ajan.


YUP pitää pituudeltaan ”määrittelemätöntä” taukoa.
– Paluuta ei ole tiedossa tällä haavaa, meillä jokaisella jäsenellä on muita rautoja tulessa. Mitään syytä kiireisen yhtyetoiminnan aloittamiseen uudelleen ei ole ainakaan vielä syttynyt, Martikainen paljastaa.

Lukeminen on Jarkko Martikaiselle elämäntapainen harrastus. Martikainen kertoo lukevansa monenlaista kirjallisuutta, mutta kaikkein kliinisimpiin tietokirjoihin hän ei koske.
– Suosikkejani ovat Vasili Suksin ja Luigi Pirandello. Niiden lukemista voin suositella mihin vuodenaikaan tahansa. Molemmat ovat novellisteja, joten lukemisen voi jaksottaa lyhyempiinkin eriin ja molemmat ovat mestarillisia sisältönsä suhteen.


Jarkko Martikaisen TOP-3 – kirjat


Vasili Suksin: Nuoren Vaganovin kärsimykset
– Hienoja aihevalintoja ja sielunkuvauksia. Ymmärtävää ja oivalluksia tarjoavaa lyhyiden tarinoiden ykkösluokkaa.

Leo Tolstoi: Novellit
– Kaikki ylle kirjatut perustelut pätevät myös tähän tajunnan avartajaan.

Istvan Örkeny: Minuuttinovelleja
– Kuten kaksi edellistä, mutta viertynein ja persoonallisin näkökulmin. Kuten kirjan nimikin kertoo, hyvin ytimekkäästi ilmaistuna.



Jarkko Martikainen saapuu Turkuun ensi tiistaina 14.7. Hän esiintyy klo 22 alkaen Brinkkalan sisäpihassa Vanhalla Suurtorilla järjestettävässä Urbaani Kesäloma – tapahtumassa. Lisätietoa tapahtumasta on saatavilla osoitteessa http://www.kirjakahvila.org/urbaanikesaloma2009/

Stoorin lukupiiri

Tänään se sitten vihdoin koitti: nimittäin Stoorin lukupiirin ensimmäinen kokoontuminen. Paikalle saapui allekirjoittaneen lisäksi kaksi muuta henkilöä. Osanottajien vähyydestä huolimatta keskustelua riitti, ja lisää jäseniä lienee paikalla seuraavassa tapaamisessa, sillä osa oli estynyt tänään saapumasta paikalle. Vielä siis ehtii mainiosti mukaan, jos ei tänään paikalle päässyt. Seuraava lukupiiritapaaminen on torstaina 26.3 ja kellonaikahan on jälleen se sama eli klo 17-19. Osanottajien vähyyden vuoksi emme vielä valinneet uutta kirjaa luettavaksi ensi kerraksi, vaan päätimme, että ensi kerralla jatketaan vielä keskustelua aiheesta lapsuuden merkittävin lukukokemus.

Lukupiirimme käytössä on kahvila Siriuksen yläkerrassa sijaitseva Ideahuone, joka onkin aivan ihanteellinen lukupiiritapaamisia ajatellen. Etenkin Ideahuoneen vekkulit lukulamput herättivät tänään niin allekirjoittaneessa kuin muissakin piiriläisissä suurta huvittuneisuutta.

Lisää turinointia lukupiiristä ja kirjoista löytyy myös osoitteesta www.bibliofiilintunnustukset.blogspot.com.

Lukufiiliksiä metsästämässä

Stoorin kevät se vain täydentyy!

Oletko koskaan ajatellut, millaista olisi keskustella ja jakaa omat lukukokemuksesi toisten kanssa. Kivaa, antoisaa ja rikasta!

Tämä kaikki on nyt enemmän kuin mahdollista, kun Stoorissa aloittaa torstaina oma lukupiiri!

Tervetuloa kaikki innokkaat lukijat joukolla mukaan. Ja vaikket niin intohimoinen lukija olisikaan, tule silti sinäkin! Mielipiteesi ja tuntemuksesi ovat aivan yhtä tärkeitä.

Ohessa on lukupiirin mainos (klikkaa kuvaa, niin saat mainoksen isommaksi).

Ennakkoilmoittautumiset:
p. 044-907 2936 (Stoori) tai s-postilla: saagastoori.kaupunginkirjasto@turku.fi


Stoorissa tavataan - taas!