Ketä kiinnostaa: I - Am - Will, mies varjoisilta kujilta

Osa 3: Salaisia valtion agentteja ja lavastettuja kuolemia: Christopher Marlowe (1564 - 1593)

Mysteeri William Shakespearen aidosta henkilöllisyydestä jatkuu ja lipuu aina vain syvemmälle valtakunnan salaisuuksiin. Ole hyvä ja kurkista rohkeasti sisään, Stoorin varjokalenterin kolmas luukku on nyt auki! 

Toinen vahva ehdokas salanimellä esiintyneeksi näytelmäkirjailijaksi on Christopher Marlowe. Juu, se sama kaveri, joka tämän juttusarjan johdanto-osassa opasti nuorta Will Shakespearea Rakastunut Shakespeare -elokuvassa. 

Marlowe oli Elisabetin ajan menestyneimpiä näytelmäkirjailijoita. Hänen tunnetuin näytelmänsä on The Tragical History of Doctor Faustus (painettu v. 1604). Tiedätte tarinan: kyltymättömän kunnianhimoinen tiedemies myy sielunsa Saatanalle tietoa ja menestystä vastaan. Hän allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään ja saa palvelijakseen älykkään sekä hurmaavan herrasmies-demonin Mefistofeles’n - mutta vain 24 vuodeksi. Mefistofeles lumoaa Faustin, näyttää maailman ihmeet ja johdattaa hänet myös salatun tiedon lähteille. Maallinen onni on kuitenkin rajallista ja katoavaista. Lopulta koittaa päivä, kun vanhan vihtahousun on aika lunastaa palkkionsa…

Marlowen ehdokkuus pohjautuu paljolti hänen kuolemansa salaperäisyyteen. Jännittävän teorian mukaan hän ei kuollutkaan hämärässä kapakkatappelussa saamiinsa vammoihin vuonna 1593, vaan lavasti kuolemansa ja pakeni Italiaan. Hän piiloutui vuoriston salamajaan kirjoittamaan näytelmiä, jotka lähetettiin Englantiin William Shakespearen johtaman teatteriseurueen esitettäväksi. 

Marlowe oli toki ärhäkkä ja riitaisa luonne, joka joutui herkästi tappeluihin. Toisaalta hänen uskotaan myös olleen kruunun vakooja, mutta ajautuneen vaikeuksiin Englannin salaisen poliisin kanssa homoseksuaalisuutensa (tai sodomian, kuten asiaa silloin kutsuttiin) ja voimakkaiden ateististen mielipiteidensä vuoksi. Molemmat olivat jyrkästi kiellettyjä.

Miksi Marlowe sopii Shakespeareksi? Shakespeare astui Lontoon teatteripiireihin nopeasti sen jälkeen kun Marlowe oli menehtynyt väkivaltaisesti. Voiko tämä olla sattumaa? Lieneekö sattumaa sekään, että Shakespearen näytelmissä on lukematon määrä samoja teemoja ja liki identtisiä ilmauksia kuin Marlowen omissa teksteissä? Molemmat pureutuvat ihmisyyteen harvinaisen syvälle. He kirjoittavat kauniiseen kieleen käärittyjä tarinoita ihmisen itsekkyydestä ja julmasta säälimättömyydestä sekä vallanpitäjien moraalittomuudesta ja vallasta, joka turmelee lopulta sielun.

Shakespearen näytelmät vaikuttavat Marlowen suoralta jatkolta: teemat kehittyvät, syvenevät ja niiden käsittely kyynistyy kirjoittajan vanhetessa. Siinä missä Marlowe oli kirjoittanut paholaisen kanssa kauppaa käyvästä menestystä janoavasta tiedemiehestä, Shakespeare vei ihmisen ylpeyden ja kunnianhimon synnin kaikkein korkeimmalle – kuninkuuteen eli Jumalan maanpäälliseen edustajaan. Shakespeare näytti myös vallanhimon hinnan ja kysyy useasti: onko kuninkuuden tavoittelu sittenkään sen arvoista, että sen lohduttomana hintana menettää sielunsa. Ennen kaikkea Shakespeare jalosti Marlowen luonnostelemaa luonnetragediaa. Enää ei Mefistofeleen tapainen ihmishahmoinen paholainen liehitellyt näytelmän päähenkilöä vaan moraalinen taistelu käytiin ihmisen pään sisässä.

Arvio: Myönnän heti kättelyssä, että ajatus oman kuolemansa lavastaneesta ja piilopirtissään salanimellä kirjoittavasta teatterinerosta on uljaan rohkea, tihkuvan jännittävä ja suorastaan räjähtävän herkullinen. Mutta onko se liiankin mielikuvituksellinen? Kenties, koska samainen tarina vaikuttaa olevan kuin juoneltaan kaikkein kuluneimman salapoliisiromaanin sivuilta poimittu. 

Toiseksi, näytelmien näennäinen vastaavuus ei tarkoita ehdottomasti sitä, että kirjoittaja olisi sama. Elisabetin ajan teatterin hyveisiin kuului toisten suora lainaaminen. Teatteriseurueiden kilpailu oli hurjan kiivasta. Näytelmien häpeilemätön plagioiminen sekä suoranainen varastaminen olivat arkipäivää. Myös Shakespearea syytettiin elinaikanaan lainahöyhenillä ratsastamisesta eli toisten teosten röyhkeästä kopioimisesta. Ja kyllähän se Wilhelmimme aika monen näytelmänsä aiheet muista kirjallisista teoksista itselleen noukki. Plagiointia ja toisten kirjallisten aiheiden omimista ei kuitenkaan pidetty välttämättä lainkaan niin kielteisenä asiana kuin nykyään. Se koettiin myös syvän arvostuksen osoitukseksi. Lainaamisen kohteena oleminen oli suuri kunnia-asia. 

Maltillisimpien Marlowe-teorioiden ansioksi voidaan lukea niiden kyky kiinnittää näytelmien kirjoittaminen osaksi Elisabetin ajan laajempaa kirjallista kulttuuria. Vaikkei Marlowe välttämättä ollutkaan Shakespeare, oli hän tärkeä teatterivaikuttaja, englantilaisen draaman edelläkävijä ja sen merkittävä uudistaja, jonka ihannoitu kädenjälki näkyy varmasti myös Shakespearen näytelmissä. 

Kiinnostuitko?
Täältä löydät lisää:
The Marlowe Society