Ketä kiinnostaa: I - Am - Will, mies varjoisilta kujilta

Osa 3: Salaisia valtion agentteja ja lavastettuja kuolemia: Christopher Marlowe (1564 - 1593)

Mysteeri William Shakespearen aidosta henkilöllisyydestä jatkuu ja lipuu aina vain syvemmälle valtakunnan salaisuuksiin. Ole hyvä ja kurkista rohkeasti sisään, Stoorin varjokalenterin kolmas luukku on nyt auki! 

Toinen vahva ehdokas salanimellä esiintyneeksi näytelmäkirjailijaksi on Christopher Marlowe. Juu, se sama kaveri, joka tämän juttusarjan johdanto-osassa opasti nuorta Will Shakespearea Rakastunut Shakespeare -elokuvassa. 

Marlowe oli Elisabetin ajan menestyneimpiä näytelmäkirjailijoita. Hänen tunnetuin näytelmänsä on The Tragical History of Doctor Faustus (painettu v. 1604). Tiedätte tarinan: kyltymättömän kunnianhimoinen tiedemies myy sielunsa Saatanalle tietoa ja menestystä vastaan. Hän allekirjoittaa sopimuksen omalla verellään ja saa palvelijakseen älykkään sekä hurmaavan herrasmies-demonin Mefistofeles’n - mutta vain 24 vuodeksi. Mefistofeles lumoaa Faustin, näyttää maailman ihmeet ja johdattaa hänet myös salatun tiedon lähteille. Maallinen onni on kuitenkin rajallista ja katoavaista. Lopulta koittaa päivä, kun vanhan vihtahousun on aika lunastaa palkkionsa…

Marlowen ehdokkuus pohjautuu paljolti hänen kuolemansa salaperäisyyteen. Jännittävän teorian mukaan hän ei kuollutkaan hämärässä kapakkatappelussa saamiinsa vammoihin vuonna 1593, vaan lavasti kuolemansa ja pakeni Italiaan. Hän piiloutui vuoriston salamajaan kirjoittamaan näytelmiä, jotka lähetettiin Englantiin William Shakespearen johtaman teatteriseurueen esitettäväksi. 

Marlowe oli toki ärhäkkä ja riitaisa luonne, joka joutui herkästi tappeluihin. Toisaalta hänen uskotaan myös olleen kruunun vakooja, mutta ajautuneen vaikeuksiin Englannin salaisen poliisin kanssa homoseksuaalisuutensa (tai sodomian, kuten asiaa silloin kutsuttiin) ja voimakkaiden ateististen mielipiteidensä vuoksi. Molemmat olivat jyrkästi kiellettyjä.

Miksi Marlowe sopii Shakespeareksi? Shakespeare astui Lontoon teatteripiireihin nopeasti sen jälkeen kun Marlowe oli menehtynyt väkivaltaisesti. Voiko tämä olla sattumaa? Lieneekö sattumaa sekään, että Shakespearen näytelmissä on lukematon määrä samoja teemoja ja liki identtisiä ilmauksia kuin Marlowen omissa teksteissä? Molemmat pureutuvat ihmisyyteen harvinaisen syvälle. He kirjoittavat kauniiseen kieleen käärittyjä tarinoita ihmisen itsekkyydestä ja julmasta säälimättömyydestä sekä vallanpitäjien moraalittomuudesta ja vallasta, joka turmelee lopulta sielun.

Shakespearen näytelmät vaikuttavat Marlowen suoralta jatkolta: teemat kehittyvät, syvenevät ja niiden käsittely kyynistyy kirjoittajan vanhetessa. Siinä missä Marlowe oli kirjoittanut paholaisen kanssa kauppaa käyvästä menestystä janoavasta tiedemiehestä, Shakespeare vei ihmisen ylpeyden ja kunnianhimon synnin kaikkein korkeimmalle – kuninkuuteen eli Jumalan maanpäälliseen edustajaan. Shakespeare näytti myös vallanhimon hinnan ja kysyy useasti: onko kuninkuuden tavoittelu sittenkään sen arvoista, että sen lohduttomana hintana menettää sielunsa. Ennen kaikkea Shakespeare jalosti Marlowen luonnostelemaa luonnetragediaa. Enää ei Mefistofeleen tapainen ihmishahmoinen paholainen liehitellyt näytelmän päähenkilöä vaan moraalinen taistelu käytiin ihmisen pään sisässä.

Arvio: Myönnän heti kättelyssä, että ajatus oman kuolemansa lavastaneesta ja piilopirtissään salanimellä kirjoittavasta teatterinerosta on uljaan rohkea, tihkuvan jännittävä ja suorastaan räjähtävän herkullinen. Mutta onko se liiankin mielikuvituksellinen? Kenties, koska samainen tarina vaikuttaa olevan kuin juoneltaan kaikkein kuluneimman salapoliisiromaanin sivuilta poimittu. 

Toiseksi, näytelmien näennäinen vastaavuus ei tarkoita ehdottomasti sitä, että kirjoittaja olisi sama. Elisabetin ajan teatterin hyveisiin kuului toisten suora lainaaminen. Teatteriseurueiden kilpailu oli hurjan kiivasta. Näytelmien häpeilemätön plagioiminen sekä suoranainen varastaminen olivat arkipäivää. Myös Shakespearea syytettiin elinaikanaan lainahöyhenillä ratsastamisesta eli toisten teosten röyhkeästä kopioimisesta. Ja kyllähän se Wilhelmimme aika monen näytelmänsä aiheet muista kirjallisista teoksista itselleen noukki. Plagiointia ja toisten kirjallisten aiheiden omimista ei kuitenkaan pidetty välttämättä lainkaan niin kielteisenä asiana kuin nykyään. Se koettiin myös syvän arvostuksen osoitukseksi. Lainaamisen kohteena oleminen oli suuri kunnia-asia. 

Maltillisimpien Marlowe-teorioiden ansioksi voidaan lukea niiden kyky kiinnittää näytelmien kirjoittaminen osaksi Elisabetin ajan laajempaa kirjallista kulttuuria. Vaikkei Marlowe välttämättä ollutkaan Shakespeare, oli hän tärkeä teatterivaikuttaja, englantilaisen draaman edelläkävijä ja sen merkittävä uudistaja, jonka ihannoitu kädenjälki näkyy varmasti myös Shakespearen näytelmissä. 

Kiinnostuitko?
Täältä löydät lisää:
The Marlowe Society

Ketä kiinnostaa: Will - I - Am, nimi kätkee ja paljastaa totuuden

Osa 2: Salaisia veljeskuntia ja koodattuja viestejä : Sir Francis Bacon (1561 - 1626)

Kerroinko jo, että William Shakespearen henkilöllisyyttä etsittäessä sukelletaan syvälle salaliittojen luolastoihin? No, joka tapauksessa yksi pitkäikäisimmistä ja suosituimmista tulkintalinjoista ehdottaa näytelmien todelliseksi kirjoittajaksi ajan tunnetuinta englantilaista tiedemiestä ja filosofia sir Francis Baconia. Teoria esitettiin ensi kertaa vuonna 1785, ja se arkipäiväistyi laajalle 1800-luvun jälkipuoliskolla.

Francis Baconin ehdokkuuden tueksi on runsaasti mutkaisesti kihartavia johtolankoja, joista osassa kuljetaan hyvinkin syvälle salaisten koodien ja piiloviestien jännittäviin maailmoihin. Perusväittämän mukaan näytelmät ovat kieleltään ja kulttuurintuntemukseltaan niin rikkaita, että niiden kirjoittajan on täytynyt olla korkeasti kouluttautunut ja poikkeuksellisen sivistynyt ylimys. Bacon on tähän paras ja luonnollisin vaihtoehto, koska hän oli aikansa tunnetuin älykkö sekä kirjallisesti hyvin lahjakas ja tuottelias. 

Miksi sitten salanimi? Elisabetin ajan Englanti oli vielä hyvin hierarkkinen - tarkasti piirrettyjä säätyrajoja noudattava. Maailma koettiin yhä Jumalan yksityiskohtaisesti suunnittelemaksi portaikoksi, jossa jokaisella luomakunnan olennolla oli oma, tarkoin määrätty paikkansa, jossa tuli pysyä. Järjestystä ei saanut loukata eikä rikkoa, koska se johti pahimmillaan syvään ja hallitsemattomaan kaaokseen. Kunnianhimoa pidettiin suurena ylpeyden syntinä, koska ihminen tavoitteli itselleen korkeampaa asemaa kuin Jumala oli hänelle tarkoittanut. Käytännössä tämä tarkoitti sitä, ettei alempisäätyinen saanut missään nimessä haaveilla yhteiskunnallisen asemansa noususta. Toisaalta se tarkoitti myös sitä, ettei ylimyksen ollut soveliasta eikä luvallistakaan tehdä alempisäätyisten töitä – esimerkiksi kirjoittaa runoja tai näytelmiä.

Ns. baconistien mukaan Bacon oli tunnettu ja laajasti arvostettu ylimys – joidenkin vahvojen huhujen mukaan kuningatar Elisabetin avioton poika – joka ei voinut korkean yhteiskunnallisen asemansa vuoksi kirjoittaa näytelmiä omalla nimellään. Lisäksi näytelmissä käsiteltiin poliittisesti niin arkoja ajankohtaisia aiheita, ettei kenenkään, ei edes Baconin uskota uskaltaneen kirjoittaa niistä omalla nimellään. Elisabetin aikana ei tunnettu nykyaikaista sananvapautta. Hallitsijan kaikenlainen avoin ja verhoiltukin arvostelu oli valtionpetos ja siitä rangaistiin kuolemalla.

Entä ne paljon luvatut salaliitot? Baconin kerrotaan kuuluneen salaiseen ruusuristi-veljeskuntaan. Hänen uskotaan piilottaneen näytelmiinsä lukuisia salaviestejä ja arvoituksia, jotka paljastavat niiden oikean kirjoittajan. Nämä viestit voidaan aukaista esoteerista eli salatieteellistä perinnettä tuntemalla. Käytännössä tämä tarkoittaa vapaamuurariutta ja sen koodikielen läheistä tuntemista. Da Vinci –koodinsa lukeneille viestien purkaminen etenee tuttuja latuja: kirjaimet vastaavat lukuarvoja ja niiden avulla tietyt avainsanat paljastavat koodin tuntijalle tekstien todellisen merkityksen. Esimerkkinä on käytetty Shakespearen Turhaa lemmen touhua –näytelmässä esiintyvää sanahirviötä: honoricaficabilitudinitatibus. Kun sanan kirjaimia järjestetään uudestaan tiettyä koodia käyttäen, voidaan siitä muodostaa paljastava latinankielinen lause: Francis Baco kirjoitti tämän. Toinen, joskaan ei läheskään niin salainen ja jännittävä todiste Baconin puolesta on hänen muistikirjansa The Promus of Formularies and Elegancies. Kirja sisältää hämmästyttävän yhdenmukaisia sanontoja Shakespearen näytelmien kanssa. 

Arvio: Sir Francis Baconia tukevat teoriat, joiden mukaan William Shakespearen näytelmät ovat vapaamuurarien perimmäisiä salaisuuksia kantavia pyhiä kirjoja saattaa tuntua nykyihmisestä aika kaukaa haetulta. Toisaalta salaisten veljeskuntien olemassa olo on historiallinen tosiasia, ja uuden ajan alun kulttuurissa on edelleen hyvin paljon sellaista, mikä on nykyihmiselle vierasta, selittämätöntä ja käsittämätöntä. Uskoisinkin, että juuri tämän vuoksi Bacon lienee tulevaisuudessakin varteenotettava ehdokas Shakespearen näytelmien kirjoittajaksi.

Kiinnostuitko ja haluat tietää lisää? 
Koeta näitä:

Kirjastosta:
Heinola, Seppo: Salaperäinen Shakespeare : Shakespeare-arvoituksen tarkastelue esoteerisen perinteen valossa. Tampere : Mc-Pilot, 2001.

Verkosta:

The Francis Bacon Society

Sir Francis Bacon’s New Advancement of Learning : Summary of Baconian Evidence for Shakespeare Authorship

English Renaissance & The Real Elizabethan Drama : Francis Bacon & Shakespeare Authorship Controversy

Ketä kiinnostaa: Oi, Wiljami, ken lienet?

Osa 1: Kadotettu ja löydetty Shakespeare
 
John Maddenin ohjaama Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love) oli vuoden 1998 ylivoimainen Oscar-magneetti. Se voitti kaikkiaan seitsemän kultaista patsasta. Elokuvan kohtaus, jossa Elisabetin ajan Englannin ensimmäinen menestyksekäs näytelmäkirjailija Christopher Marlowe (Rupert Everett) opastaa nuorta, luovuuden muusansa hukannutta ja rahahuolissaan tuskaisesti kieriskelevää Will Shakespearea (Joseph Fiennes) lienee monelle tuttu. Shakespeare kertoo Marlowelle saaneensa pistämättömän kuningasidean. Tähtäimessä on varma hitti: komedia urheasta Romeosta ja merirosvon tytär Ethelistä.

Ajan valtiaat ovat kuitenkin säälimättömiä. Kiire on armoton. Ennakko on jo maksettu ja Shakespeare on vakuuttanut suojelijalleen saavansa näytelmän pian valmiiksi - ties kuinka monetta kertaa. Mutta nyt ei vaan lähde, ei sitten millään. Will ei ole kirjoittanut vielä riviäkään! Marlowe haluaa auttaa epätoivon lamauttamaa kilpailijaansa. Hän tuumii tovin ja ehdottaa, että Shakespearen kannattaisi muuttaa teemaansa tyystin ja kirjoittaa kahdesta italialaisesta rakastavaisesta, Romeosta ja Juliasta, joiden traagisena epäonnena oli kuulua toisiaan verisesti vihaaviin sukuihin. Maailmankirjallisuuden kenties tunnetuin rakkaustarina oli syntynyt.

Elokuvan lähtökohta on monella tapaa hauska, rohkea ja mielenkiintoinen. Ensinnäkin se ilmoitti jo alkuteksteissään kuvaavansa Shakespearen (1564-1616) elämän niin kutsuttuja kadonneita vuosia (1586-1592). Aikaa, jolloin hänen historiallisesta henkilöstään ei ole jäänyt lainkaan jälkiä. Elokuvan alleviivatun kuvitteellinen tulokulma, sen pursuavan romantisoitu ja kulttuuriperinteitä estottoman taidokkaasti lainaava kertomus herättivät monia kysymyksiä: mitä Shakespearesta loppujen lopuksi tiedetään - kuka hän oli? Samalla elokuva tuntui esittävän katsojilleen kysymyksen näytelmien todellisesta kirjoittajasta: Oliko Romeo ja Julia jonkun muun keksintöä; kirjoittiko Shakespeare sittenkään näytelmiään - ainakaan yksin? Vuonna 2011 Roland Emmerichin ohjaama Anonymous : Tuntematon -elokuva palasi samaan kysymykseen: oliko Shakespeare sittenkin pelkkä salanimi, jolla verhoiltiin näytelmien kirjoittajan aito henkilöllisyys?

William Shakespeare on varmasti maailmanhistorian tunnetuimpia henkilöitä ja brändejä. Joissakin kyselyissä hänet on valittu viime vuosituhannen merkittävimmäksi ihmiseksi. Siksi saattaakin tuntua jokseenkin kummalliselta, että hänen henkilöstään tiedetään suhteellisen vähän. Monet ovat pitäneet tilannetta täysin kestämättömänä ja hänen henkilöllisyyttään on koetettu ratkaista väsymättömästi. Kysymystä Shakespearen nimellä tunnettujen näytelmien "todellisesta kirjoittajasta" kutsutaan Shakespeare-arvoitukseksi. Ja onhan se totta, että Shakespearen elämänhistoriassa on meheviä aukkoja. Asetelma vuosisadan mysteeriksi on enemmän kuin tarjottimella.

Kiista näytelmien kirjoittajasta on elänyt yli 400 vuotta. Ensimmäiset epäilykset Shakespearen henkilöllisyydestä heräsivät 1590-luvulla eli jo hänen elinaikanaan. Aikalaiset vertasivat häntä  antiikin Terentiukseen (n. 190 - 159 eKr.). Terentius oli roomalainen komediakirjailija, joka oli antanut nimensä suojelijalleen, joka ei voinut kirjoittaa omalla nimellään. Elisabetin ajan Englannissa eli samanlainen, skandaaleja karttava ilmapiiri - ylimyksen ei ollut soveliasta kirjoittaa näytelmiä, koska se oli häpeällistä.

Kirjoittajaehdokkaita on ilmennyt historian saatossa liki sata. Ihmisen mielikuvitus on osoittanut luomisvoimansa ja osassa teorioista liikutaan aika huimienkin salaliittojen äärellä. Aikoinaan kirjoittajaksi epäiltiin itse kuningatar Elisabetia, mutta mielenkiintoisimman kynäniekan tittelin saa eittämättä suloinen intiaaniprinsessa Pocahontas. Ja mikäpä siinä - mahdolliset, elämää suuremmat salaliitot jäävät aina mukavasti mieleen kihelmöimään. Kuka tietää, entä, jos sittenkin...

Kiista on synnyttänyt kaksi kilpailevaa ja riitaisaa koulukuntaa. Stratfordilaisten mukaan näytelmien kirjoittajana oli William Shaksper: stratfordilainen näyttelijä ja menestyksekäs liikemies, joka oli syntynyt vuonna 1564 arvostetun ja varakkaan kauppiaan perheeseen. Hän oli poikkeuksellinen luonnonlahjakkuus, joka kirjoitti näytelmät yksin tai yhteistyössä teatteriseurueensa kanssa. Stratfordilaisen koulukunnan käsityksissä Shakespearen elämä ja yhteys teatteriin on vahvasti todistettu. 

Anti-startfordilaiset vuorostaan kieltävät tai ainakin kyseenalaistavat näytelmien otaksutun kirjoittajan. He eivät voi uskoa, että maailmankirjallisuuden nerokkaimmat työt olisivat piirtyneet oppimattoman maalaispojan mielestä ja kynästä. Heidän mukaansa ei ole ainuttakaan aikalaistodistetta, joka liittäisi Shaksperen draamakirjailijaksi eikä oikein teatteriinkaan. Sen sijaan hänestä on hyvinkin paljon lähteitä, joiden mukaan hän oli menestyksekäs kauppias. Toiseksi myös näytelmät todistavat, ettei niitä voinut kirjoittaa maalaiskaupunkilainen Shaksper vaan salanimeä käyttänyt sivistynyt ja korkea-arvoinen ylimys, joka oli syvästi perillä hovin sisäpiiristä.

Tietysti jokainen voi kysyä, onko sillä mitään väliä, kuka näytelmät on kirjoittanut. No, on ja ei ole - riippuu näkökulmasta. Kirjoittajalla on väliä ainakin siinä tapauksessa, että hän paljastuu oletetun sijasta hovin sisäpiiriläiseksi. Se saattaa näytelmät aivan uuteen valoon poliittisesti. Kirjoittajalla on myös väliä, jos halutaan, että moraalinen kunnia työstä kuuluu sen oikealle tekijälle. Todellisella henkilöllisyydellä ei ole kuitenkaan väliä, jos painotetaan itse tarinaa. Hyvän tarinan lumo riittää ja elää kirjoittajastaan huolimatta.

Ensi viikolla pureudutaan ensimmäiseen ehdokkaaseen. Ole valmis, kohta lähtee...

Stoori Instassa

Löydät Stoorin ja kirjaston tyypit nyt myös Instagramista!

Seuraa meitä, niin tiedät, mistä kaupungilla puhutaan!

Stoorin Instan löydät täältä: kirjaston tyypit@stooreja_kirjastosta

Ketä kiinnostaa - näkökulmia Shakespeareen

Stoorissa juhlistettiin viime viikolla kynäntaitajista ehkä suurinta: armoitettua William Shakespearea (1564-1616).

Stoorilla oli suuri ilo tehdä yhteistyötä Luostarivuoren lukion ”Näkökulmia Shakespeareen” –projektin kanssa. Oli erityisen innostavaa nähdä, kuinka nuoret sukupolvet uskaltavat tarttua Viljamin teksteihin ennakkoluulottomasti ja lähestyä niitä omasta maailmastaan ja kokemuksistaan.

Saimme kuulla monesta tärkeästä teemasta: Shakespearen ajan englantilaisesta kulttuurielämästä, teatterin merkityksestä, hänen teksteistään ja niiden kääntämisen haasteista, naisten asemasta Elisabetin aikana sekä Shakespearen näkymisestä nykypäivässä. Hienoja teemoja, kerta kaikkiaan – ja mikä parasta: antaumuksella toteutettuja. Tästä hatunnosto!

Ennen kaikkea lukiolaisten esitelmät osoittivat, ettei Shakespearea tarvitse pelätä – päinvastoin. Vaikka Shakespearen teksti saattaa tuntua nykyihmisestä koukeroiselta, käsittämättömältä ja teemat musertavan valtavilta, ei näkyvää pintaa tarvitse kauheasti raaputtaa, kun näkee tekstin taakse, näytelmien sisään. Eikä sielläkään tarvitsee kauaa matkustaa havaitakseen, että hänhän kirjoittaa ihmisestä – ihmisenä olemisen peruskysymyksistä! Teemoista, joiden kanssa jokainen meistä painii. Väitänkin, että jokainen kyllä ymmärtää Shakespearea, kun uskaltaa heittäytyä hänen kanssaan tanssiin. Se kyllä palkitsee, uskokaa pois.

Jokainen ymmärtää näytelmiä, koska jokainen tulkitsee niitä omasta näkökulmastaan, omia kokemuksiaan vasten. Ja näin kuuluukin olla. Millä muullakaan tavalla niitä voisi lähestyä? Sen vuoksi kaikki tulkinnat ovat karkeasti määritellen yhtä mahdollisia ja myös yhtä oikeita. Tärkeintä on katsojassa syntyvät tunteet - millä tavalla esitys kouraisee, miten katsoja kokee näytelmän. Se on sinun tunteesi. Ei se ole väärä, eikä sitä voi kukaan viedä pois. 

Tunnemyrsky on itse asiassa näytelmien ja koko teatterin taikuuden salaisuus. Usein unohdetaan, ettei näytelmä ole teksti vaan esitys. Näytelmät on tehty nimenomaan esitettäviksi. Vuorovaikutus ratkaisee, ja näytelmät heräävät oikeasti eloon vasta kontaktissa yleisön kanssa. Tämä oli erityisen totta Shakespearen aikana. Roolihahmot ja yleisö kommunikoivat jatkuvasti. Yleisö ei istunut liikkumatta ja hiljaa paikallaan pimennetyssä katsomossa. Se oli hyvin kiinteä osa esitystä. Yleisö reagoi vahvasti tapahtumiin, ja sitä myös puhuteltiin suoraan - näyttelijät ja yleisö olivat yhtä ja ne sekoittuivat.

Näytelmän elävä luonne altistaa esitykset saman tien keskusteltaviksi. Ne vaativat uusia tulkintoja - muuten ne kuihtuisivat ja kuolisivat. Mikä parasta, tulkinnat elävät myös tulkitsijassa. Uudet kokemukset ja elämäntilanteet, maailmankuvan muutokset sekä iän tuoma ymmärryksen lisäys tai puute auttavat löytämään näytelmistä uusia, tuoreita ja syvempiä tasoja. Jatkuva keskustelu tekee näytelmistä kuolemattomia ja ajattomia – jokaista aikaa ja sukupolvea puhuttelevia.

Uudet sukupolvet tuntuvat löytävän Shakespearen aina uudelleen. Syyksi uskallan väittää heti kättelyssä sen, että tekstit ovat vain niin hienoja – ihan oikeasti. Shakespeare avaa meille valtavan, jopa hukuttavan tirkistysikkunan länsimaiseen kulttuuriperintöön ja sen rikkauteen. Toisaalta hänellä on ylivertaisen terävä ja herkkä kyky ymmärtää ihmisyyden kipupisteitä, ongelmakohtia ja ihmisenä olemisen pienimpiäkin vivahteita. Hänen draamantajunsa on suorastaan ylitsevuotava: hän repii ja raastaa ihmisen säälimättä pienimpiin mahdollisiin osiin. Ihmisen itsekkyys, raadollisuus, julmuus, petollisuus, katkeruus, ylpeys ja vallanhimo isketään varoittamatta suoraan katsojan silmille. Samalla Shakespeare osaa kuitenkin viihdyttää ja naurattaa meitä sekä sivellä näyttämölle kaiken ihmisen kauneuden ja viattomuuden.

Shakespeare viehättää yhä, koska hän puhuu elämästä. Asioista, jotka ovat meille kaikille tuttuja. Voidaankin väittää jopa sellaista, että jokainen sukupolvi tulkitsee suhdettaan itseensä ja ihmisyyteen paljolti juuri Shakespearen avulla. Miksi näin? Koska näytelmien tarinat ja hahmot ovat meille tuttuja, jollei suoraan Shakespearelta niin muualta kulttuuristamme. Ne ovat yhteistä kulttuuriperintöämme. Tutut, arkkityyppiset hahmot ja tarinat ovat kelpo avaimia oman aikamme käsittelemiseen.

Kuten ehkä huomaatte, opiskelijoiden into sai minussakin vanhan Shakespeare-fanin heräämään. Kymmeneen vuoteen en ole Viljamin kanssa oikein osannut/uskaltanut/halunnut leikkiä. Nyt voisi olla taas sen aika? Blogimme Ketä kiinnostaa -palsta tekeekin nyt paluun ja pureutuu vielä yhteen Näkökulmaan Shakespearesta: ns. Shakespeare-arvoitukseen: kuka William Shakespeare oikein oli? Tämä on Stoorin epävirallinen mysteerijoulukalenteri, jonka ensimmäinen luukku aukeaa aivan pian. Pysykää kanavalla!