Kirjastositaatteja

Nuortenkirjoissa henkilöhahmot käyvät toisinaan kirjastossa. Nuortenkirjoissa mainitut kirjastot ovat rauhallisia ihmemaita, taattuja vastausten ja neuvojen saamisen paikkoja, tai  kauheita ja kolkkoja rakennuksia, jonka eksyttävien hyllyrivistöjen pariin uskaltaa vain pakon edessä. Usein kuvataan sekä rakennusta että sitä, miltä kirjojen koskeminen tuntuu. Nettiyhteyden hitautta muistetaan moittia, kirjaston henkilökunnassa huomataan erikoisia piirteitä ja kirjasto tunnustetaan tutuksi, lapsuusmuistoihin liittyväksi paikaksi.Kirjasto saattaa toimia kirjojen sankareille myös tyttö- tai poikaystävän etsinnän näyttämönä.

Essi Tammimaa: Noaidin tytär (Otava 2013, s. 12)

”Vietin kesäni kirjastossa, josta sain kesätyön ehkä siksi, että istun siellä harva se päivä lueskelemassa risti-istunnassa hyllyjen välissä. Kirjastontädit tuntevat minut nimeltä ja antavat minun lukea rauhassa. Kesällä kirjoja käsitellessä käteni kuluivat haperoiksi kuin paperi kansien välissä. Pinosin, luetteloin, lainasin, opastin, merkkasin, paikkasin.”

Tuija Lehtinen: Piiitkä jäähy (Otava 2011, s. 60 – 61)

”Kirjasto oli iso ruma pitsarasia, tunkkainen tönö. Mä katselin ympärilleni ala-aulassa, ja mua ahdisti. Mä en viihtynyt kirjastoissa. Ala-asteella opettaja oli pakottanut meidät kerran viikossa lähikirjastoon, ja meille oli vinkattu ja luettu puistattavia tekeleitä. Mä en koskaan ymmärtänyt puhuvia eläimiä tai pottereita ja muita fantasiajuttuja. Mulle tyrkytettiin aina urheiluaiheisia kirjoja, mutta ne oli väärää lajia, mä en innostunut. Kartingista ei ollut mitään.”

Royce Buckingham: Henkienhoitaja (Tammi 2007, s. 20 – 12)

”[Nat] penkoi hermostuneesti taskujaan ja sai lopulta ongittua esiin ryvettyneen paperin. ”Etsin yhtä kirjaa, jonka tämä mies on kirjoittanut. En tiedä kirjan nimeä.”

Sandy otti paperisuikaleen. Käsialasta oli vaikea saada selvää, mutta hän oli tottunut koululaisten ruttuisiin muistilappuihin.

Sandy kääntyi tietokoneen ääreen. Hän naputteli vauhdikkaasti. Kirjan nimi räpsähti pian ruutuun, ja Sandy nosti kädet ilmaan kuin olympiavoimistelija ohjelman päätteeksi. ”Siinä!” hän huusi. Siten hän kohautti nolona olkapäitään. ”Löytyi!”

Nat kumartui eteenpäin, mutta ei päästänyt itseään liian lähelle Sandya.

Sandy nyrpisti nenäänsä. ”Demonit kuriin. Onko tämä joku outo elämäntaito-opas?”

”Pikemminkin käsikirja”, Nat vastasi.”


Jukka Parkkinen: Kalle-Yrjänän kaksitoista yritystä (WSOY 2002, s. 20 – 21)

”Hyppäsin pyörän selkään ja aloin polkea kohti pääkirjastoa.

                      Mulla ei ollut mitään erityistä suunnitelmaa, miten oikein etenisin tässä ensimmäisessä iskuyrityksessäni. Ajattelin ensin vähän katsastaa tilannetta ja toimia sitten sen mukaan eli improvisoida. Liian tarkasta käsikirjoituksesta ei olisi kuin haittaa, täytyi vain luottaa vaistoonsa. Kaikkea yllättäväähän voisi tapahtua. Kirjasto voisi vaikka syttyä tuleen. Näin silmissäni, kuinka kaappaisin lähimmän vetävän näköisen kimman käsivarsilleni ja kantaisin ulos turvaan.

-       Sankarini, tyttö sanoisi.

Sitten ryntäisin takaisin palavaan taloon ja pelastaisin Päätalon Iijoki-sarjan tai Shakespearen kootut teokset.”

Eva Illoinen: Perri elää pula-aikaa (Tammi 1981, s. 82-83)

”Kaikista rakennuksista, joissa oli ollut sisällä, Perri rakasti eniten kaupunginkirjastoa. Sen suunnattoman korkeat huoneet, mahonginpunaiset värit, tummat taulut ja pieniruutuiset ikkunat hyllyjen yläpuolella, olivat juhlallisinta mitä hän tiesi. Hän oli käynyt kirjastossa niin kauan kuin muisti. Isä hänet sinne oli ensimmäisen kerran tuonut.”

”Hän kulki hitaasti hyllyltä hyllylle ja kosketteli sormenpäillä punaisia nahkaisia kirjanselkämyksiä. Hän oli lukenut niistä aika suuren osan. Ne edustivat hänelle toisia maailmoja, erilaisia kuin se, jossa hän eli. ”

Jay Asher & Carolyn Mackler: Sinä ja minä sitten joskus (Otava 2012 , s. 96)

”Pomppaan tuolistani ja juoksen kirjaston läpi. Johtuu hänestä, että tulevaisuuteni on kamala. Jos pääsen hänestä eroon, voin ehkä tulla pikkaisen onnelliseksi.

                      ”Rouva Nesbit?” sanon. Kirjastonhoitajalla on tukassaan pinkkejä raitoja ja toisen korvalehden yläosassa kaksi hopearengasta. ”Onko kirjastossa puhelinluetteloita?”

                      Kirjastonhoitaja laskee lehtensä, joka on auki kirjojen sensurointia koskevan jutun kohdalta.”

Mila Teräs: Perhosen varjo (Otava 2012, s. 55)

”Työnnän kirjastohuoneen oven kokonaan auki. Paksu ovi narahtaa niin kuin se haluaisi huomauttaa minulle jotakin.

                      Perhonen on hävinnyt kokonaan kartanon varjoihin.

                      Katselen ympärilleni. Kirjastossa vallitsee kummallisen pysähtynyt tunnelma. Huone tuoksuu pölyltä ja rauhalta.

                      Kaikki huoneessa on hiljaa. Tuntuu siltä kuin kirjaston lukuisat niteet uhkuisivat lisää vaiteliaisuutta huoneeseen.”

Mikael Niemi: Skjut apelsinen (Rabén & Sjögren 2010 s. 127 - 128 )

” På lunchrasten satte jag mig i skolbiblioteket och letade upp lyrikhyllan. Jag hade aldrig tidigare brytt mig om diktsamlingarna, tunna böcker med konstiga titlar och fula omslag. När jag öppnade pärmarna knakade de ofta som om de var nya, som om jag var den förste som bläddrade i dem. Det var inte många på skolan som läste poesi. Ord som ingen behövde, döda dikter av döda diktare.”


Jussi-Pekka Toivonen: Kummitukset eivät tupakoi (Karisto 1983,  s. 9)

”Kirjastossa oli viileää ja sopivan vähän asiakkaita. Henrik oli iloinen saadessaan nauttia valitsemansa musiikin rauhassa. Se kiinnosti ensimmäisestä tahdista viimeiseen, ja hän päätti hankkia kuuntelemansa levyt kotiinkin. Joskus syksyllä sitten, hän mietti, silloin voin muistella kuinka kesän seikkailut alkoivat.”

Marianne Backlén: Tyttö tanssii (WSOY 1978, s. 20-21)

”Satu päätti käväistä kaupunginkirjastossa. Hän kipusi toiseen kerrokseen ja jäi hetkeksi seisomaan paikalleen, hengittämättä, kirjaston hiljaisuuden ympäröimänä. Ihmiset kiertelivät hyllyjä, lukivat pää kallellaan, kirjojen otsikoita, joku istui pienellä tuolilla ikkunan edessä, nenä paksussa teoksessa. Satu viihtyi kirjastossa. Siellä kukaan ei katsonut pitkään, ei tarvinnut puhua kenellekään, ihmiset hiipivät hiljaa varpaillaan, aika näytti pysähtyneen ja ulkopuolella kuhiseva kaupunki oli epätodellinen ja kaukainen.
                      Satu luki sekä nuorten että aikuisten kirjoja, niinpä hän kävi vuoroin molemmilla osastoilla. Oli kiva lainata kirjoja, vaikka ei jaksaisi kaikkia lukeakaan.”

Jorma Ranivaara: Keskiyön skeittaaja (WSOY 1994,  s. 27 – 28)

”Hoipertelin kirjastossa hyllyltä hyllylle pitkän aikaa. Etsin kirjoja. Ei löytynyt. Rupesin väijymään yhtä rouvaa, joka on siellä töissä. Kun ketään ei ollut lähettyvillä, menin rouvan luo ja kuiskasin:

-       Olisko olemassa sellasta kirjaa ku esimerkiks Hevonen, elämä ja toiminta?

Rouva nousi ja käveli suoraan yhden hyllyn luo. Se otti sieltä kirjan ja kysyi kävisikö se. Luin kirjan kannesta Ensimmäinen hevoseni.

-       Kiitos, erinomainen kirja.

Parasta aloittaa alkeista.

-       Saisiko olla muuta? rouva kysyi.

Tunsin itseni epävarmaksi. Kallistuin rouvaa kohti ja kuiskasin:

-       Olisko sellasta ku Purjelaivat, havainnollistavia kuvia ja kertomuksia elämästä maailman merillä?

Rouva kääntyi ympäri ja tallusti toisen hyllyn viereen. Se tutki kirjoja ja otti sitten ison kirjan hyllystä ja ojensi sen minulle. Katsoin kirjaa äimän käkenä. Kannessa oli iso purjealus myrskyssä. Kirjan nimi oli Merenkulun tietokirja. Kirja oli kooltaan suunnilleen metri kertaa metri ja painoi kymmenen kiloa.

-       Sopii hyvin, sanoin. – Kiitos.

-       Saisiko olla muuta? rouva kysyi.

-       Jos vähän kevyempi kirja tähän lisäksi.

Rouva otti hyllystä toisen kirjan.

-       Viimeinen kilpapurjehdus, onko hyvä?

Se oli puoli metriä pitkä kertaa puoli metriä kanttiinsa ja painoi noin viisi kiloa. Panin teoksen kainaloon.

-       Enempää en voisi toivoa, sanoin.

-       Saisiko silti olla jotain muuta? rouva kysyi. – Kirjoja riittää kyllä kaikille.

-       Mä luen nyt nämä alkuun, sanoin. – Kiitos.

Käännyin ympäri ja lähdin tallustamaan ovelle. Rouvan ääni pysäytti, juuri kun olin astumassa käytävään. Tunsin käytävän erinomaisen hyvin. Se oli nimittäin Lausteen ala-asteen käytävä. Meikä aloitti opinnot siellä. Siihen aikaan menestyin opinnoissani erinomaisesti, ja vanhempani kohdistivat minuun suuria toiveita.

Katsoin rouvaa, ja rouva sanoi:

-       Leimataanpa vähän, hyvä herra.

-       Anteeksi, sanoin. – Meinasi unohtua.

Palasin takaisin.

Christina Wahldén: Fallen flicka (Rabén & Sjögren 2009, s. 61 – 62)

”I biblioteket, senare på eftermiddagen, fortsätter Rona att fundera över en lämplig present till sin vän. När Halima är på toaletten frågar hon Pia, bibliotekarien, om hon har något bra förslag. Pia lägger pannan i djupa veck.

Efter en stund skiner hon upp och säger:

-       Vi ska skaffa en ny lagbok till vårt referensbibliotek. Jag har en gammal som inte längre gäller. Egentligen ska jag makulera den, alltså förstöra den, men om du vill så kan jag ta bort de sidor där skolans namn står på och så kan du ge Halima den. Nästan som ny. Bättre begagnad.

-       Vad snäll du är! Tack! Det är jättebra förslag, säger Rona och blinkar glatt till Pia just som Halima kommer tillbaka från toaletten.

-       Vad pratar ni om då? frågar Halima.

-       Ingenting. Vet du inte att man ska vara tyst i ett biblioteket? frågar Rona.”

Sarah Dessen: Mitt perfekta liv (Rabén & Sjögren 2004, s. 53 ja 58)

”Jag kunde inte sova.

                      Jag skulle börja jobba på biblioteket nästa dag och hade samma känsla som natten före första skoldagen, alldeles pirrig och nervös.”

”Vid lunchtid hade jag bara svårat på en enda fråga, och den gällde var toaletten fanns…. Det hade hänt en hel del i informationen: problem med kopiatorn, några frågor om en obskyr tidskrift, till och med någon som hade en fråga om den internetbaserade uppslagsboken som Jason specifikt hade lärt mig att använda. Men även om Amanda eller Bethany var upptagna med att hjälpa någon annan och personen kom raka vägen till mig for någon av dem upp och sa: ”Jag kommer om ett ögonblick ”, med ett tonfall som gjorde klart att det var helt meningslöst att fråga mig.”

Terhi Rannela: Läpi yön (Otava 2014, s. 21)

 ”Kirjastossa oli tänään upea vastakkaisen sukupuolen edustaja, grungehenkinen: flanellipaitainen, pitkälettinen, sammarihousuinen, mukana tietysti kitaralaukku.”

Eppu ja Anna Nuotio: Venla T:n rakkaudet (Otava 2014, s. 70)

”Hassinen oli varannut meille alakerran dekkarikirjastosta rauhallisen sopen. Kirjaston alakerrassa on sellainen, ja se on todella makea paikka. Sinne pitää mennä monen lukitun oven kautta, kapeita kierreportaita pitkin. Hassinen sai avaimet neuvonnasta ja mä seurasin sitä kuin lammas.

                        ”Täällä me saadaan olla rauhassa”, Hassinen sanoi. Indeed! Me oltiin kellarissa, monen oven takana, paksujen kiviseinien sisällä. Kun ovi pamahti mun takana kiinni mä ajattelin, että kukaan ei kuulisi jos mä huutaisin apua. Dekkarikirjasto on täydellinen murhapaikka.”

Leena Krohn: Sfinksi vai robotti ( WSOY 1999, s. 27 ja s. 28)

Kirjasto muistutti Lyydian mielestä metsäniittyä, vaikka siellä joutuikin istumaan sisällä eikä nukkuminen ollut oikein sopivaa. Mutta toisinaan kirjaston salissa oli yhtä onnellista kuin metsäniityllä.

-          Ovatko täällä maailman kaikki kirjat? Lyydia oli kysynyt kirjastonhoitajalta silloin, kun hän tuli kirjastoon ensimmäisen kerran.

Siitä oli nyt monta vuotta. Nyt hän tiesi paremmin. Ei ollut sellaista paikkaa, jonne mahtuisivat maailman kaikki kirjat, niin vähän tilaa kuin ne veivätkin.”

Michelle Gagnon: Kukaan ei kaipaa sinua (WSOY 2014, s. 84)

”Peter istui pääkirjastossa päätteen edessä. Hän naputti jälleen jalallaan, tällä kertaa kärsimättömästi. Yhteys oli täällä suunnilleen kymmenen kertaa hitaampi kuin se, mihin hän oli tottunut.”

Ketä kiinnostaa: Oletteko herra Shakespeare - se näytelmäkirjailija?

Osa 7: Parasta elämässä on tarina

Pitkä vaelluksemme Shakespeare-arvoituksen polulla on saapumassa vihdoinkin päätökseen. Matkan lopuksi on kuitenkin hyvä vielä pysähtyä kiehtovan aiheemme äärelle. On tullut aika punoa yhteen aiemmin kohdatut ja mukaan tarttuneet erimitalliset langanpätkät. Kudelma tulee olemaan luvattoman hatara, pitämätön ja kaikkea muuta kuin täydellinen. Mutta hei: elämä on!

 

Matkamme alkoi viittauksella Rakastunut Shakespeare -elokuvaan. Siihen se myös draaman huteraa kaarta kulkien päättyy. Elokuvassa on kohtaus, jossa tarinan sankaritar Viola de Lesseps (Gwyneth Paltrow) kysyy stratfordin Will Shakespearelta: "Oletteko te herra Shakespeare?", ja jatkaa: "Se näytelmäkirjailija"? Lady Viola onnistui viihteellistämään ja pukemaan sanoiksi tutkijoita jo vuosisatoja palavasti askarruttaneen kysymyksen: kuka Shakespeare oikeastaan oli, ja kuka oli hänen nimellään kirjoittanut teatterintekijä. Anonymous - Tuntematon -elokuva meni vieläkin pitemmälle. Siinä missä Rakastunut Shakespeare tyytyi flirttailemaan hienovaraisesti kirjoittajakysymyksen kanssa, Anonymous rohkeni pureutua lujasti arvoituksen ytimeen ja esittää Edvard de Vereä häikäilemättä kirjoittajaksi. 

 

Elokuvien kuvittamista tapahtumista on jo lähes 500 vuotta. Voitaisiin helposti olettaa, että William Shakespearen henkilöllisyys on vihdoinkin selvinnyt. No, eipä ole. Kuten edeltävistä jutuista on ilmennyt, ainakin toivon hartaasti niin, arvoitus on kaikkea muuta kuin ratkennut. Näytelmäkirjailijan ympärillä on vielä niin paljon ratkaisemattomia ongelmia, että varteenotettavia teorioita ja niiden kannattajia riittää varmasti vastaisuudessakin. Purettavaksi löytyy aina uusia salakoodeja eikä kirjailijalta vaadittavan oppineisuuden vähimmäisvaatimuksia voida koskaan määritellä tyhjentävästi. Kirjoittajaksi tullaan epäilemättä esittämään jatkossakin niin stratfordin Will Shakspereä, Francis Baconia, Christopher Marlowea kuin Edvard de Vereäkin vain muutamia mainitakseni - lukuisia ryhmätyövaihtoehtoja unohtamatta. 

Aukotonta selvyyttä mieltämme rajusti pahoinpitelevään epävarmuuteen tuskin koskaan edes saadaan. Eikä ehkä pidäkään? Miksei? Koska se olisi tylsää. Salaliittoteoriat ovat juurtuneet syvälle ihmismieleen. Ne hedelmöittävät, ruokkivat ja kiihottavat ajatteluamme. Arvoitus on niin kauan kiinnostava kunnes siihen saadaan ratkaisu.

 

Monitulkintaisuudessa lepää myös menneisyyden viehätys. Yhtä ainoaa totuutta ei ole. Historiaa ei voi koskaan kirjoittaa tyhjäksi. Se on aina tulkintaa ja näkökulmallista. Historiallinen totuus syntyy syy-seuraussuhteiden tulkitsemisesta sekä ihmiselämän ja tapahtumien näkemisestä juonellisena kertomuksena. Kertomuksena, jossa esitetty ”totuus” riippuu siitä, kuka tarinan kertoo. Kokonaiset kulttuurit rakentuvat näille kertomuksille. Näkemykset maailmasta ovat toki erilaisia, mutta niin niiden kuuluukin olla. Voi, kun ihmiskunta oppisi vihdoinkin jakamaan ja suvaitsemaan myös erilaisia, itselle vieraita näkemyksiä maailmasta.

 

Tarinat ovat keskeinen osa ihmisyyttä. Meillä on perustava taipumus rakentaa elämästämme tarina – historia. Juonellisuus tekee elämästä ennen kaikkea ymmärrettävämmän. Kertomusten lumo on niin syvällä meissä, että se on muokannut ajatteluamme ratkaisevasti. Aivojemme rajaton kyky kuvitella on ajanut ihmiskunnan mitä ihmeellisempiin keksintöihin. Perustalta löytyy silti aina kieli. Ihmisen kyky havainnoida, käsitteellistää ja jakaa unelmiaan lajitovereilleen. Siitä elämässä on kyse – kertomuksista ja kertomisesta.  

 

Ilman tarinoita ja kykyä kertoa niitä emme olisi ihmisiä. Rohkea väite, jota voisi avata mielikuvaharjoituksella. Kuvitelkaa eteenne muinainen leirinuortio. Lämmin ja mystinen areena, jolle heimot kokoontuivat iltaisin kertomaan, jakamaan ja oppimaan tarinoita elämästä. Siirrä sitten itsesi aikakoneella antiikin teatteriin. Kallioon hakattuun katsomoon, jossa olet yhteisösi kanssa kuulemassa tarinoita jumalien teoista ja traagisista ihmiskohtaloista. Sieltä on lyhyt matka pimennetyn elokuvasalin liian pehmeälle tuolille tai kotisohvalle, jossa loikoilet mukavasti kuulokkeet päässäsi ja katselet tabletillasi suosikkisarjaasi suoratoistona verkosta. Tarinan lumo ylittää vuosituhannet, koska niistä löytyy elämän mieli. Juuri tämän Shakespeare - kuka hän sitten olikin - oivalsi ja osasi pukea mestarillisesti sanoiksi.

Tämä oli nyt tässä. Oikein hyvää vuotta 2015. Seuraavaksi on luvassa jotain aivan muuta.

Kahvia ja keikkaa

Ketä kiinnostaa : WILL - poweria

Osa 6: Salaisia kirjailijapiirejä

No niin. Minä täällä taas - terve, terve! 

Armaat lukijat älkää huoliko, kohta voitte huokaista helpotuksesta. Matkamme "William Shakespearen" löytämiseksi lähestyy vihdoinkin jo loppuaan. Vielä on kuitenkin esiteltävä yksi varteenotettava teoria kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Mitä ajattelisitte siitä, ettei näytelmiä kirjoittanutkaan yksi vaan useampi kirjailija? Jospa "William Shakespeare" olikin yhden kirjoittajan sijasta laajemman kirjoittajakollegiumin peitenimi?

Epäilyt kahden tai useamman kirjoittajan ryhmätyöstä ovat kiertäneet tutkimuspiireissä jo kauan. Tunnetuimpien ja samalla varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoittajien salaista ryhmää johdatti  tutkimusmatkailija sir Walter Raleigh (1552 - 1618) - kirjailija toki itsekin. Hänen ryhmänsä kuului monta kirjoittajaa. Heistä tuotteliaimman uskotaan olleen meillekin jo tuttu sir Francis Bacon. Väitetäänpä siihen osallistuneen myös itse kuningatar Elisabet I:kin.

Kirjoittajien yhteistyölle on olemassa vahvoja perusteita. Taas joudun muistuttamaan, että kirjallinen maailma oli 400 vuotta sitten aivan eri. Tämä koski myös käsitystä tekijyydestä. Nykypäivän ihmiselle on harvinaisen tuttua ja tärkeää pohtia kulttuurituotteiden tekijänoikeuksia. Kuka on tehnyt ja omistaa teoksen? Näin ei kuitenkaan ollut Shakespearen aikana. Oikeastaan vasta 1800-luvulla alettiin puhua tekijyydestä nykyaikaisesa mielessä. Syynä oli tietenkin raha. Kun alettiin luoda tekijänoikeuslainsäädäntöä, tarvittiin keino osoittaa teosten tekijä - kenelle työstä saatava korvaus kuului.

Elisabetin aikana kirjallinen kulttuuri oli sen sijaan hyvinkin kollektiivista. Esimerkiksi ajan kronikkatekstit saivat kansilehdilleen vain kronikan kokoajan tai kirjapainon omistajan nimen, vaikka tosi asiassa tarinaa iskivät useat haamukirjoittajat samanaikaisesti. Näin tapahtui myös taidemaalauksille. Ne saivat tekijäkseen kuuluisan taiteilijan nimen, vaikka teoksia maalattiin suurissa verstaissa eikä tunnettu taiteilija välttämättä osallistunut työhön kuin tietyillä osin - ehkä vain suunnittelijana? Taiteilija oli aikansa brändi, jolla taidetta myytiin hoveihin ja kirkkoihin. 

Kysymys tekijästä on kuitenkin kaikkein ongelmallisin teatterin kohdalla. Teatteri on taidemuotona vahvasti kollektiivinen ja esityksellinen. Shakespearen maailmassa näytelmät tehtiin eläviksi - esitettäviksi ei painettaviksi. Näytelmää ei oikeastaan koettu edes painamisen arvoiseksi. Eihän se ollut "oikeaa" kirjallisuutta - ei proosaa eikä runoutta. Tämä lienee yksi merkittävä syy, miksei Shakespeare tunnetusti painattanut koskaan näytelmiään itse vaan ne painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Toinen syy painamattomuuteen selittyy jälleen ajan tiukalla sensuurilla. Painetulla kirjallisuudella oli huomattavasti tarkempi valtiollinen ja kirkollinen kontrolli kuin esitettävillä näytelmillä. 

Ryhmätyöteorioille on vahvoja tukirankoja. Kielelliset tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka ainakin osassa Shakespearen näytelmiä näkyy useamman kuin yhden kirjoittajan kynänjälki selkeästi. Sanankäytöt, ilmaukset ja lauserakenteet ovat sen verran omaleimaisia kirjallisia sormenjälkiä.

Todisteita löytyy muitakin. Tekijyyttä on Shakespearen kohdalla oikeasti hyvin vaikea yhdistää yhteen kirjoittajaan. Olen edellisissä kirjoituksissa hengästymiseen asti painottanut sitä, kuinka perustaltaan syvästi kilpailuhenkiseen teatterintekemiseen kuului näytelmien sumeilematon kopiointi. Eikä häikäilemätön varastaminenkaan ollut vieras ajatus. Tämä vaikeuttaa näytelmien kirjoittajan henkilöllisyyden selvittämistä oleellisesti. Samoin kuin se, että näytelmäseurueilla oli tapana ostaa toisiltaan menestysnäytelmiä, jolloin oikeus näytelmään ja sen muokkaamiseen kuului ostajalle ei suinkaan kirjailijalle. 

Teatteriseurueen sisällä ajatus yhdestä tekijästä hämärtyi entisestään. Näytelmät eivät olleet kiinteitä tekstejä. Ne elivät esityskertojensa myötä. Se mikä toimi pidettiin - mikä ei, muutettiin. Näyttelijät improvisoivat usein. Vuorosanoja vaihdettiin ja sovitettiin esitystilanteeseen sopivammiksi. Edes näytelmien piraattijulkaiseminen ei poista tekijäongelmaa. Kirjurit joko unohtivat vuorosanoja tai kuulivat niitä väärin. Myös kirjanpainajat saattoivat tehdä vielä muutoksia tekstiin. Näytelmä koki siis lukuisia versioita ja muutoksia ennen kuin se päätyi painettuun ja meidän tuntemaamme muotoon. Sieltä on Shakespearen tai kenen tahansa näytelmäkirjailijan ikiomaa, alkuperäistä ajatusta tai sanankäyttöä kovin vaikea kaivaa esiin.  Oikeastaan voitaisiin hyvällä omalla tunnolla väittää, että näytelmät olivat uuden ajan Englannissa lähes aina jonkinlaisen ryhmätyön tuloksia. 

Arvio:
On totta, että nykyihminen koettaa pakkomielteisesti etsiä yhtä luojaa - yhtä langat käsissään tukevasti pitävää auteuria - kulttuurituotteiden takaa. Tämä palvelee neromyyttiä - suurta kertomusta poikkeuksellisen älykkäästä sanankäyttäjästä ja ihmisen tuntojen ymmärtäjästä. Kun William Shakespearen näytelmät asetetaan elisabetilaista kirjallista kulttuuria ja kirjoittamisen tapoja vasten, näyttää kuitenkin hyvin mahdolliselta - jopa äärimmäisen todennäköiseltä - että "Shakespeare" esitettiin näytelmien kirjoittajaksi, koska hän oli niitä esittäneen näytelmäseurueen johtaja. Ei siksi, että hän olisi itse välttämättä kirjoittanut ne - ainakaan yksin.

Joulun ihme

Vuonna 1914, eli tasan sata vuotta sitten, käytiin Euroopassa ennen näkemättömän suurta ja veristä sotaa. Ensimmäisenä maailmansotana (1914 - 1918) myöhemmin tunnettua eurooppalaista sisällissotaa, johon varsinkin saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset nuoret miehet lähtivät valtavan kansallisen innostuksen rohkaisema hankkimaan kunniaa ja kilpailemaan kansakuntien paremmuudesta patrioottinen palo silmissään.

Riemulauluin ja kukin saateltu sotainnostus vaihtui kuitenkin hyvin nopeasti lohduttomiin, kylmiin ja liejuisiin juoksuhautoihin. Teollinen vallankumous oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei oikein tajunnut – tai kuinka olisi voinutkaan – kuinka valtavan harppauksen sotateknologia oli ottanut. Ratsut olivat vaihtuneet panssarivaunuihin ja kertalaukaistavat musketit murhaavaa sarjatulta ampuviin konekivääreihin. Jälki oli sen mukaista. Taistelutantereista tuli armottomia kuoleman kenttiä, joista oli arvokkuus kaukana. 

Sotiminen ei kestänytkään odotusten mukaisesti vain muutamia viikkoja. Se jumittui piinaavaksi asemasodaksi, jossa nälkiintyneet ja viluisat vastapuolet pysyivät paikoillaan kuukausia ja jopa vuosia ilman merkittävää etenemistä suuntaan jos toiseen. Menneiden aikojen jalo, urhea ja vihollista kunnioittava eurooppalainen ritarius oli lopullisesti kadotettu – ainakin melkein. Kaiken järjettömän mielettömyyden keskellä tapahtui jotain käsittämätöntä. Keskenään taistelevat vihollisjoukot asettuivat esimiestensä määräyksiä vastaan ja laskivat joulun kunniaksi aseensa.

 

Saksalaiset sotilaat olivat saaneet kotirintamalta Ranskan juoksuhautoihinsa joulukoristeita ja -lahjoja (taistelu)mielialan kohottamiseksi. Tunnelma lämpenikin. Jopa niin paljon, että sotilaat alkoivat laulaa koväänisesti joululauluja. Vastapuolella, vain parinkymmenen metrin päässä olleet britit ja heitä tukenet ranskalaiset kuuntelivat vihollistensa laulua aluksi hämmentyneinä. Oliko tämä kenties joku juoni? Ensimmäiset rohkenivat kuitenkin taputtaa, ja he aloittivat saksalaisten yllätykseksi vastavuoroisesti oman laulunsa. Tätä jatkui pitkään. Hartaus laski juoksuhautojen väliselle ei-kenenkään-maalle, kun ”Jouluyö, juhlayö” kaikui usealla kielellä rintaman molemmin puolin. Vihollisjoukot vaihtoivat keskenään jopa lahjoja ja esittelivät valokuvia rakkaimmistaan. Kerrotaanpa heidän pelanneen jalkapallo-otteluitakin. Tilanteen dramaattisuutta ja sodan mielettömyyttä alleviivasi se, että joululaulut säestivät ruumiiden keräämistä ei-kenenkään-maalta. Tämä kaikki on kuvitettu esimerkiksi elokuvassa Päivä ilman sotaa (Joyeux Noël, ohjaus: Christian Carion, 2005.)

Joulun aselepo jäi viimeiseksi lajissaan. Sotajoukot vaihdettiin rintaman molemmin puolin, koska pelättiin, etteivät keskenään juhlineet miehet suostuisi enää ampumaan toisiaan. Upseerit myös kielsivät ankarasti vastaavat spontaanit mielenilmaukset sotaoikeuden uhalla. Silti jouluyön ihme jäi elämään. Joulun viettäminen oli varmasti lohdullista patrioottisen innon menettäneille ja sotaan jo väsyneille nuorukaisille. Se toi varmasti myös hetkellistä helpotusta pohjattomaan koti-ikävään. Yhtyminen yhteiseen joululauluun teki vihollisista samaa ihmisyyden perhettä, mikä samalla loi yhä jyrkempää säröä taistelujen merkitykselle. Kun idealistiset harhat loistokkaasta sankaruudesta olivat räjähtäneet pirstaleiksi ja haihtuneet, astui tilalle pelottava ja pimeä tyhjyys. Pohdittavaksi astui kysymys sotimisen mielekkyydestä. Kurjat juoksuhaudat silvottuine ruumisröykkiöineen karjuivat: tähänkö kauheuteen nuoruutemme kadotamme. 

Juoksuhautoihin ja ruumiskasoihin se ihmisyys tavallaan katosikin vuosikymmeniksi. Ensimmäinen suursota oli vain lähtölaukaus vieläkin suuremmille inhimillisille katastrofeille. Vanha maailmajärjestys jäi auttamatta modernin ihmisyyden alle, kun patoutunut katkeruus, kostonhimo ja viha löysivät ääriliikkeissä kanavansa. Edessä oli toinen maailmansota miljoonine siviiliuhreineen ja keskitysleireineen vanhan siirtomaajärjestelmän romahtamisesta seuranneista sisällissodista ja suoranaisista kansanmurhista puhumattakaan.

Joka tapauksessa, haluaisin itse uskoa, että jouluyön ihme kertoo muustakin kuin koti-ikävästä - jostain paljon syvemmästä. Julman sotakoneiston vastustaminen on jo sinällään suuri kertomus pienen ihmisen rohkeudesta - halusta ja kyvystä uhmata vääryyttä. Sotilaiden teossa pilkahtaa myös edes pienen pieni välähdys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä. Hyväntahtoisuudesta, joka on kyllä olemassa, kunhan muistamme ja uskallamme antaa sille mahdollisuuden.  

Vaikkei kirjaston tehtävä ole politikoida, voisimme silti jokainen edes joulun aikana hiljentyä hetkeksi, rauhoittua ja kysyä: miksi maailmassa on jatkuvasti niin paljon vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja pahaa mieltä. Olematta turhan pateettinen, voisimme miettiä ihmisyyden perustaa: miksi meidän on niin paljon helpompaa vihata ja katkeroitua kuin välittää ja rakastaa. Kaikki voisi olla toisinkin, edes näin jouluna. Muistakaamme siis rakkaitamme ja läheisimpiämme. Yksi ystävällinen teko, sana tai pelkkä hymy voi lämmittää kokonaisen sydämen ja vavisuttaa maailmoja. Se voi keskeyttää jopa sodan.

Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri sen vuoksi, oikein Hyvää Joulua kaikille!

Ketä kiinnostaa : Yksi tavallinen Will - perinteen vastaisku

Osa 5: nero maalaiskylästä, William Shaksper (1564 - 1616)

Jännitys ja romantiikka, väistykää!

Saattaa olla yllättävää, että kaikista aiemmin mainituista hovin ja vapaamuurarien synkistä salaisuuksista huolimatta ylivoimaisesti suosituin ehdokas "William Shakespeareksi" on yhä edelleen sama tuttu ja turvallinen varakkaan porvarin poika Stratford-Upon-Avonin kaupungista: Guillaume eli William Shakespeare.

Shaksperiä tukevaa koulukuntaa kutsutaan stratfordilaisiksi. Heidät on toki ahdistettu useasti nurkkaan, ja he ovat joutuneet puolustelemaan perinteisiä näkemyksiään lukuisia kiivaitakin hyökkäyksiä vastaan. Suojakilpi on silti kestänyt – oikeinkin hyvin. Kritiikki on tehnyt tehtävänsä. Shaksperin ehdokkuus on kaiken vastapainona vain lujittunut, kun tutkimusperinteelle on valettu entistä vahvempia tukijalkoja.

Stratfordilaisten mukaan käsitys siitä, ettei Shakespearesta oikein tiedetä mitään on puhdasta hölynpölyä. Itse asiassa hänestä tiedetään aikalaisiinsa nähden varsin paljon. Stratfordilaiset ovat näpäyttäneet vastapelureitaan lyömällä pöytään yllättävän painavan ja laajan todistusaineiston, joka liittää Shaksperin nimenomaan teatteriin niin näyttelijänä, teatterin osakkeenomistajana kuin näytelmäkirjailijanakin. 

Shaksper mainitaan useissa näyttelijälistoissa ja hänet on kirjattu parinkin näytelmäseurueen osaomistajaksi. Mitä näytelmien kirjoittamiseen tulee, niin Shaksperiä pilkattiin tunnetusti 1590-luvulla paitsi varkaaksi myös röyhkeän ylimieliseksi ”näyttämönravistajaksi” (Shake-scene), joka kuvitteli olevansa yliopistokoulutettujen näytelmäkirjailijoiden veroinen. Nämä kaikki todistavat, ettei Stratfordin Shaksper ollut pelkkä peitenimi vaan aktiivinen ja tunnettu kateuden kohde lontoolaisessa teatterielämässä.

Stratfordilaiset ovat myös pureutuneet kysymykseen kirjoittajan oppineisuudesta. Heidän mukaansa on uskomattoman elitististä ajatella, että ainoastaan aatelinen voisi kirjoittaa vastaavia näytelmiä. Miksi muka? Näytelmissä ei ole mitään, mikä vaatisi yliopistokoulutusta, kuulumista hovin sisäpiiriin saati ulkomaanmatkoja. 

Näytelmistä aistittava sivistys ei ollut mitenkään poikkeuksellista, vaikka meistä se saattaa harvinaisen syvälliseltä vaikuttaakin. Maailma oli tässä suhteessa täysin eri. Näytelmissä runsaasti lainatut viittaukset klassisiin teksteihin kuuluivat jokaisen tavallisen englantilaisen koulupojan vaatimattomimpaankin opetusohjelmaan. 

Stratfordilaiset kehottavat lähestymään Shakespeare-arvoitusta suurennuslasilla etsittävien yksityiskohtien sijasta kokonaisvaltaisemmin - asettamalla näytelmäkirjailija elisabetiaanista kirjallista kulttuuria vasten. Teatteri ei ollut vain yläluokan huvia vaan nimenomaan kansankulttuuria. Ennen Lontoon valtavia erillisiä teatterirakennuksia näyttelijäseurueet kiertelivät maaseudulla esittämässä kuvaelmiaan. Stratford-Upon-Avon oli vilkas maaseutukaupunki ja markkinapaikka. Mitä mainioin esiintymispaikka elantoaan hankkiville näyttelijöille. Nuoren Williamin onkin täytynyt muiden lasten tavoin kerääntyä torille ja nähdä näytelmiä jo varhain. Hän on varmasti lumoutunut niistä täysin. Ainakin niin paljon, että hän uskalsi uhmata isänsä perintöä, hylätä tämän esimerkilliset kauppiaan jalanjäljet ja liittyä itsekin yhden teatteriseurueen jäseneksi. Kiertue-elämä vei hänet lopulta Lontooseen, nousevaan ja yhä kiihtyvimmin sykkivään teatterielämän keskukseen.

Lontoossa nuori William näytteli, mutta alkoi nopeasti kirjoittaa myös itse runoja ja näytelmiä. Kieli harjaantui ja hioutui. Näytelmätekstit jalostuivat näyttämöiden vetonauloiksi. Shaksper oli ennen kaikkea ilmiömäisen terävä-älyinen sovittaja ja lahjakas rahankäyttäjä. Hän oli aikaansa edellä oleva ammattiteatterintekijä, joka oivalsi, että yleisö janosi tuttuja tarinoita uusiin vaatteisiin puettuina. Maailmahan on tarinoita täynnä ja näytelmien aiheet poimittiin ympäröivää kulttuuria tarkkailemalla: kirjallisuudesta, kansantarinoista, muista näytelmistä, hovielämää seuraamalla ja jopa ilkeistä huhupuheista. Tarkkanäköinen Shaksper menestyikin loistavasti ja hänestä tuli arvostettu ja varakas Hovimarsalkan miehet -näytelmäseurueen osaomistaja.

Arvio:

Stratfordilaista koulukuntaa on syytetty liiallisesta peräänantamattomuudesta ja silmät kiinni kulkemisesta. Varmasti moni koulukunnan edustajista onkin jättänyt tyystin ottamatta huomioon perusteltujakin antistratfordilaisia näkemyksiä pilkkaamalla niitä salaliittoteoreetikkojen harrasteluksi. Toisaalta on totta, että myös osa perinteen tukijoista perustelee päätelmiään vastaavan huterilla olettamuksilla. Stratforilaisten puolesta puhuu kuitenkin monta asiaa: pitkä, testattu ja tarkistettu tutkimustraditio, aikalaislähteet – joita todellakin on yllättävän paljon – ja ennen kaikkea elisabetiaanisen kulttuurin syvä tunteminen, kyky asettaa Shakespeare aikaansa vasten. 

Aikakautta leimasi humanismi – antiikin maailman ja kulttuurin ihailu. Klassikkoja opeteltiin laajalti myös alakouluissa, joissa latinankielisiä sanontoja opeteltiin ulkoa. Oppineisuus ei ollut vain aateliston hyve. Toiseksi Elisabetin aika oli ammattiteatterin räjähtävän nopeaa kasvukautta. Teatterin tekeminen oli monessa mielessä nimenomaan taloudellisesti tuottoisaa viihdettä. Teatteriseurueet kilpailivat jatkuvasti yleisöstä paitsi keskenään myös muitten rajujen vapaa-ajanviettotapojen, kuten karhupainin ja julkisten teloitusten kanssa. Siksi monesti väkivaltaiseksi verimässäilyksi syytetty Shakespeare ei ollut mitenkään poikkeuksellinen omana aikanaan. Väkivaltaviihde oli jo 1500-luvulla keskeinen osa kulttuuria. Kovan kilpailun vuoksi näytelmiä ei voitu keksiä tyhjästä. Vanhoja näytelmiä kirjoitettiin uusiksi kynät sauhuten. Eikä mestariteosten plagiointia ja häikäilemätöntä varastamistakaan kauheasti kartettu.

Kiinnostuitko ja haluat tietää lisää? 
Koeta näitä:

Kirjastosta:
Holden, athony: Shakespeare. Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki : Gaudeamus, 2003.

 
Verkosta:

Shakespeare Authorship Page

Shakespeare Birthplace Trust