Joulun ihme

Vuonna 1914, eli tasan sata vuotta sitten, käytiin Euroopassa ennen näkemättömän suurta ja veristä sotaa. Ensimmäisenä maailmansotana (1914 - 1918) myöhemmin tunnettua eurooppalaista sisällissotaa, johon varsinkin saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset nuoret miehet lähtivät valtavan kansallisen innostuksen rohkaisema hankkimaan kunniaa ja kilpailemaan kansakuntien paremmuudesta patrioottinen palo silmissään.

Riemulauluin ja kukin saateltu sotainnostus vaihtui kuitenkin hyvin nopeasti lohduttomiin, kylmiin ja liejuisiin juoksuhautoihin. Teollinen vallankumous oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei oikein tajunnut – tai kuinka olisi voinutkaan – kuinka valtavan harppauksen sotateknologia oli ottanut. Ratsut olivat vaihtuneet panssarivaunuihin ja kertalaukaistavat musketit murhaavaa sarjatulta ampuviin konekivääreihin. Jälki oli sen mukaista. Taistelutantereista tuli armottomia kuoleman kenttiä, joista oli arvokkuus kaukana. 

Sotiminen ei kestänytkään odotusten mukaisesti vain muutamia viikkoja. Se jumittui piinaavaksi asemasodaksi, jossa nälkiintyneet ja viluisat vastapuolet pysyivät paikoillaan kuukausia ja jopa vuosia ilman merkittävää etenemistä suuntaan jos toiseen. Menneiden aikojen jalo, urhea ja vihollista kunnioittava eurooppalainen ritarius oli lopullisesti kadotettu – ainakin melkein. Kaiken järjettömän mielettömyyden keskellä tapahtui jotain käsittämätöntä. Keskenään taistelevat vihollisjoukot asettuivat esimiestensä määräyksiä vastaan ja laskivat joulun kunniaksi aseensa.

 

Saksalaiset sotilaat olivat saaneet kotirintamalta Ranskan juoksuhautoihinsa joulukoristeita ja -lahjoja (taistelu)mielialan kohottamiseksi. Tunnelma lämpenikin. Jopa niin paljon, että sotilaat alkoivat laulaa koväänisesti joululauluja. Vastapuolella, vain parinkymmenen metrin päässä olleet britit ja heitä tukenet ranskalaiset kuuntelivat vihollistensa laulua aluksi hämmentyneinä. Oliko tämä kenties joku juoni? Ensimmäiset rohkenivat kuitenkin taputtaa, ja he aloittivat saksalaisten yllätykseksi vastavuoroisesti oman laulunsa. Tätä jatkui pitkään. Hartaus laski juoksuhautojen väliselle ei-kenenkään-maalle, kun ”Jouluyö, juhlayö” kaikui usealla kielellä rintaman molemmin puolin. Vihollisjoukot vaihtoivat keskenään jopa lahjoja ja esittelivät valokuvia rakkaimmistaan. Kerrotaanpa heidän pelanneen jalkapallo-otteluitakin. Tilanteen dramaattisuutta ja sodan mielettömyyttä alleviivasi se, että joululaulut säestivät ruumiiden keräämistä ei-kenenkään-maalta. Tämä kaikki on kuvitettu esimerkiksi elokuvassa Päivä ilman sotaa (Joyeux Noël, ohjaus: Christian Carion, 2005.)

Joulun aselepo jäi viimeiseksi lajissaan. Sotajoukot vaihdettiin rintaman molemmin puolin, koska pelättiin, etteivät keskenään juhlineet miehet suostuisi enää ampumaan toisiaan. Upseerit myös kielsivät ankarasti vastaavat spontaanit mielenilmaukset sotaoikeuden uhalla. Silti jouluyön ihme jäi elämään. Joulun viettäminen oli varmasti lohdullista patrioottisen innon menettäneille ja sotaan jo väsyneille nuorukaisille. Se toi varmasti myös hetkellistä helpotusta pohjattomaan koti-ikävään. Yhtyminen yhteiseen joululauluun teki vihollisista samaa ihmisyyden perhettä, mikä samalla loi yhä jyrkempää säröä taistelujen merkitykselle. Kun idealistiset harhat loistokkaasta sankaruudesta olivat räjähtäneet pirstaleiksi ja haihtuneet, astui tilalle pelottava ja pimeä tyhjyys. Pohdittavaksi astui kysymys sotimisen mielekkyydestä. Kurjat juoksuhaudat silvottuine ruumisröykkiöineen karjuivat: tähänkö kauheuteen nuoruutemme kadotamme. 

Juoksuhautoihin ja ruumiskasoihin se ihmisyys tavallaan katosikin vuosikymmeniksi. Ensimmäinen suursota oli vain lähtölaukaus vieläkin suuremmille inhimillisille katastrofeille. Vanha maailmajärjestys jäi auttamatta modernin ihmisyyden alle, kun patoutunut katkeruus, kostonhimo ja viha löysivät ääriliikkeissä kanavansa. Edessä oli toinen maailmansota miljoonine siviiliuhreineen ja keskitysleireineen vanhan siirtomaajärjestelmän romahtamisesta seuranneista sisällissodista ja suoranaisista kansanmurhista puhumattakaan.

Joka tapauksessa, haluaisin itse uskoa, että jouluyön ihme kertoo muustakin kuin koti-ikävästä - jostain paljon syvemmästä. Julman sotakoneiston vastustaminen on jo sinällään suuri kertomus pienen ihmisen rohkeudesta - halusta ja kyvystä uhmata vääryyttä. Sotilaiden teossa pilkahtaa myös edes pienen pieni välähdys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä. Hyväntahtoisuudesta, joka on kyllä olemassa, kunhan muistamme ja uskallamme antaa sille mahdollisuuden.  

Vaikkei kirjaston tehtävä ole politikoida, voisimme silti jokainen edes joulun aikana hiljentyä hetkeksi, rauhoittua ja kysyä: miksi maailmassa on jatkuvasti niin paljon vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja pahaa mieltä. Olematta turhan pateettinen, voisimme miettiä ihmisyyden perustaa: miksi meidän on niin paljon helpompaa vihata ja katkeroitua kuin välittää ja rakastaa. Kaikki voisi olla toisinkin, edes näin jouluna. Muistakaamme siis rakkaitamme ja läheisimpiämme. Yksi ystävällinen teko, sana tai pelkkä hymy voi lämmittää kokonaisen sydämen ja vavisuttaa maailmoja. Se voi keskeyttää jopa sodan.

Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri sen vuoksi, oikein Hyvää Joulua kaikille!