Liian nuori äidiksi?

 

Mila Teräs: Sininen huone

Kustantaja: Otava

Sivuja: 312

Mitenkäs te naiset, tunnetteko te olevanne valmiita äideiksi? terveydenhoitaja kysyy. Sigrid vaihtaa asentoaan sohvalla. Istuin narskahtaa. Muutama katse lennähtää häntä kohti. Yksissäkään silmissä Sigrid ei näe jälkeäkään niistä kysymyksistä, jotka tukkivat hänen mielensä: Miten pysyä tyttönä, raikkaana kuin jasmiininkukka, kun hänestä pitäisi tulla yhtä aikaa nainen, aikuinen ja äiti? Osaako hän kasvattaa lapsen siten, ettei sille jää mitään pahoja traumoja? Ettei se ryhdy rikolliseksi tai narkomaaniksi?

Sigrid, 17 vuotta, lukio-opinnot jäissä, töissä taidetarvikeliikkeessä. Elämä hakee suuntaansa, mutta se on hyvää. Eräänä aamuna raskaustestiin piirtyvät kaksi viivaa pyöräyttävät kuvion uuteen uskoon: Sigridistä tulee äiti. Epäuskon ja kauhun lamaannuttama Sigrid totuttelee odottamattomaan elämäntilanteeseen. Lapsen isä, poikaystävä Sampsa, ei hyväksy tilannetta, vaan koettaa taivutella Sigridiä raskaudenkeskeytykseen.  Abortti ei kuitenkaan ole Sigridille vaihtoehto, vaikka muut pitävätkin sitä itsestään selvänä ratkaisuna. Kaveritkin ihmettelevät tytön päätöstä pitää lapsi, vanhemmat ja sukulaiset kauhistelevat kasvavaa vatsaa.

­– Totta kai mäkin olen vähän surullinen, Pirje aloittaa. – Ihan kuin mä menettäisin ystävän,kun sulle tulee vauva. Musta ei ole tulossa äitiä vielä pitkiin aikoihin. Mua kiinnostavat ihan toisenlaiset jutut… Vaikka tietysti mä olen sun puolestasi onnellinen. - - Sigrid pohtii, onko hän ajatellut asioita riittävästi Pirjen kannalta. Ehkä Pirjestäkin tuntuu siltä, että hän lipuu pois, menee tuosta vain toisenlaiseen elämään välittämättä siitä, seuraako Pirje perässä vai ei.

Lopulta Sampsa päättää haluta sekä Sigridin että vauvan, ja pariskunta muuttaa vähine tavaroineen pieneen yksiöön. Yhdessä he yrittävät valaa uskoa rakkauteen, jotta lapsella olisi ehjä perhe. Yrityksistä huolimatta Sampsa ei kuitenkaan ole läsnä, vaan häntä vievät sählytreenit, baari-illat, kaverit. Sigrid tuntee olonsa yksinäistäkin yksinäisemmäksi: hän ei ole kotonaan kolmekymppisten ensisynnyttäjien parissa, muttei ole enää tavallinen teinityttökään. Mihin Sigrid kuuluu? Keneen hän voi tukeutua? Äidiksi tuleminen saa Sigridin pohtimaan suhdetta myös omiin vanhempiinsa. Tärkeänä juonteena kirjassa on Sigridin yritys päästä perille edesmenneen isänsä Magnuksen elämästä ja persoonasta. Millainen isä oli, rakastiko hän Sigridiä? Isä tuntuu olevan vahvemmin läsnä Sigridin elämässä kuin koskaan aiemmin. Entä sitten äiti, joka kyllä elää, mutta häilyy vain etäisenä hahmona Sigridin elämässä?

Teräs kuvaa oivaltavasti Sigridissä tapahtuvaa muutosta. Aluksi pidin Sinisen huoneen kirjoitustyyliä vähän rönsyilevänä, mutta pidemmälle luettuani tulin toisiin aatoksiin. Sigridissä tapahtuu lyhyessä yhdeksän kuukauden ajassa kypsyminen ja vakavoituminen huolettomasta teinitytöstä vastuulliseksi vanhemmaksi. Tätä muutosta Teräs kuvaa runollisesti mutta äärimmäisen uskottavasti.

Maito on vuotanut sydämen puolelta. Se on kuin runo, rakkauden valkoisella musteella kirjoitettu. Sigridin ruumis on puhunut hänelle yöllä, kirjoittanut hänelle viestin. Yön rauhallisina tunteina hänen vartalonsa valmistautuu vauvan tuloon. Aivan kuin se haluaisi maitopisaroilla sanoa: Luota minuun. – Sigridin ruumis, viisas ja hyvä. Se sekä valmistaisi että ruokkisi pienen ihmisen.

   

Äidiksi tuleminen pelottaa, mutta samalla Sigrid tuntee suurta ja selittämätöntä iloa syntyvästä lapsesta. Kirja koskettaa kaikenikäisiä lukijoita, sillä äitiyden mysteeri lienee sama kaikille iästä riippumatta. Takuuvarma itkettäjä!

Lue tämä kirja, koska se

• on kaunis ja koskettava nuoren naisen kasvutarina
• auttaa ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää
• on suurten kysymysten, elämän ja kuoleman, äärellä

Kohtaamisia kehässä

Tiitu Takalo: Kehä

Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Sivuja:60

16-vuotias nyrkkeilijätyttö Julia elää tavallista nuoren naisen elämää. Hän käy koulua, kuhertelee poikaystävänsä kanssa ja hakkaa salilla säkkiä.  Kun Julia tutustuu treeneissä ikäiseensä Alexandraan, asiat nyrjähtävät totutuilta radoiltaan. Tyttöjen välinen ystävyys syvenee ja herättää lähipiirissä hämmennystä, paheksuntaakin. Mutta minkälaiset seuraukset on sillä, kun tytöt joutuvat lopulta kohtaamaan toisensa nyrkkeilykehässä? Voiko rakastamaansa ihmistä lyödä?

Tarinassa on roolinsa myös Julian äidillä, joka on huolissaan itsenäistyvän tyttärensä edesottamuksista ihmissuhderintamalla. Äidin lisäksi sarjakuvassa esiintyy Eetu, Julian herttainen mutta keskenkasvuinen poikaystävä, joka ei aina ymmärrä Julian ajatuksenjuoksua saati hyväksy Juliassa tapahtuvaa muutosta. Tärkeässä osassa on tietenkin myös Julian tytöille epätavallisena ja raakanakin pidetty nyrkkeilyharrastus. Takalo pyrkii avartamaan käsitystä siitä, mikä tytöille on sopivaa. Kyllä, tytötkin voivat harrastaa lajia, johon liittyy väkivaltaa. Kyllä, tytötkin voivat rakastua välittämättä muiden mielipiteistä. Kehä ei myöskään jää turhaan jauhamaan sitä, mikä Julian seksuaalinen suuntaus on.  Kehä on koskettava tarina siitä, miten vähän sukupuolella on väliä silloin, kun kohtaa oikean ihmisen.

Kehän juonessa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä. Tarina on yksinkertainen eikä sisällä mitään odottamattomia juonenkäänteitä. Takalon taituruus piilee kuitenkin ilmeikkäässä piirrostyylissä, joka saa henkilöhahmot elämään. Digitaalisessa maailmassa totumme usein näkemään kliinisen tarkkaa mutta samalla myös elotonta jälkeä. Niin lastenkirjat kuin animaatiotkin tehdään yhä useammin tietokoneella tai ainakin sitä apuna käyttäen. Ihmiskäden yksilöllistä jälkeä ei kone kuitenkaan osaa jäljitellä. Takalon viivaa ei voi kuin ihailla. Häntä pidetäänkin yhtenä sukupolvensa taitavimmista sarjakuvapiirtäjistä, eikä ihme: Takalo on saanut kuvataiteilijan koulutuksen ja osaa siis hyödyntää alansa tekniikoita laajasti. 

Tartu siis tähän teokseen

• jos haluat lukea herkistä, mutta vahvoista tytöistä 
• jos haluat lukea kauniin rakkaustarinan
• jos arvostat taitavaa ja ilmeikästä sarjakuvapiirtämistä
• joka tapauksessa!

Ihanat naiset Ruisrockissa

Emma: Hei, mä kävin viikonloppuna Ruisrockissa. Oli ihan hurjan paljon ihmisiä siellä. Kuulemma loppuunmyyty jokaisena päivänä. Kävin lauantaina ja sunnuntaina.

Essi: Mä olin siellä vain sunnuntaina – joskin illan päätteeksi toivoin, että olisin voinut olla siellä koko viikonlopun. Letkeä tunnelma, hyvä sää ja iloista festarikansaa.

Kirja mukana kaiken varalta (no en lukenut).

 
Emma: Mun makuuni oli kyllä liikaa tungosta. Esim. ku aattelin mennä kattoon Studio Killersiä, niin se teltta oli ihan tupaten täynnä jo varttia ennen keikkaa ja kaikki tuntu olevan ainakin 20 senttiä mua pidempiä, mitään ei nähnyt ja koko ajan tuli tönityksi. Alko ahdistaa ja parin biisin jälkeen oli pakko lähteä pois. 

Essi: Pituusongelma on myös mulle tuttu. Isommilla lavoilla oli onneksi screenit, joilta lyhytkasvuisempikin väki näkee, mitä lavalla tapahtuu.

Emma: Niin, ne screenit on kyl hyvät! Ja kun niillä on siellä paikalla monia kameroita ja ne screenien tallenteet on ihan kivasti siinä lennossa leikattu erilaisista kuvista. Ois kiva joskus itse päästä tekemään tuollaista reaaliaikaista livetaltiointia!

Mistä bändeistä sä siellä tykkäsit? 

Essi: No tietysti First Aid Kitistä, jonka vuoksi ylipäätään lähdin koko festareille:  

Scandinavian Music Group oli hyvä, kuten aina. Sueden ukotkin jaksoivat vielä heilua ja olivat sympaattisia välispiikkeineen. Entäs sinä?

 

Emma: Mä tykkäsin ihan kans kaikista noista. Ja lauantaina teltassa esiintyny Veronica Maggio oli huikean karismaattinen ja hyvä. En edes oo ennen juurikaan kuunnellu hänen musiikkiaan, mut livenä toimi erinomaisesti. Parasta Ruississa: ruotsalaiset naiset! ja Brett Anderson.

 

Essi: Samaa mieltä.

Emma: Tyhmintä Ruississa: kulku pois sieltä festareilta. 

Essi: Paitsi pyörällä se oli kyllä aika helppoa.

Emma: Mä olin jalan ja bussilla. Voisin vähän rageta siitä, miten huonosti ja väärin siellä informoitiin järkkärien toimesta ihmisiä sunnuntaina illalla. Mut en mä viitsi alottaa, ku siitä ei tulis loppua ollenkaan. Sentään silloin pääsi bussilla melkein kotiovelle. Aika luksusta verrattuna siihen, et edellisenä iltana oli kävelly yli tunnin kotiin. 

Essi: Lisään tyhmyyslistaan vielä vessat, joista sunnuntai-iltana oli tietenkin loppunut paperi.

Emma: Mulla oli omat paperit messissä. Ei festareille voi lähteä ilman vessapaperirullaa. Sillä voi pyyhkiä, jos sotkee itsensä ja sitte se aina loppuu vessoista.

Essi: Tiedän sen nyt. Aloittelijan moka. Mut hei, kerropa enemmän siitä Veronica Maggiosta: minkälaista musiikkia se on ja miksi se oli niin hyvä?

Emma: No se on sellasta ruotsinkielistä soulahtavaa poppia. Vähän niinku Anna Ternheim, mut ruotsiks ja reippaampaa ja iloisempaa.Tässä yksi livetaltiointi:

Toimi tosi kivasti siellä livenä ja tunnelma yleisön keskuudessa oli kans tosi hyvä. Vaikka ihmisiä oli paljon, niin ei ollut liikaa tönimistä. Ja jengi laulo mukana. Itse en osannu noita kappaleita, mut ei haitannu. 

Essi: Niin kuin Brett Anderson sen sanoi: jos et osaa laulaa mukana, taputa, ja jos et osaa taputtaa, hypi.

Emma: Mä vaan huojuin. Mut se oli tosi jees. Tuli hyvä mieli sillä keikalla.
Vastasko se First Aid Kit sun odotuksias? Ootko nähny sitä ennen jossain livenä? 

Essi: Vastasi odotuksia täydellisesti. Olen kuunnellut yhtyettä levyltä noin parin kuukauden ajan yhtä soittoa. Mikään muu ei käy. Taidan olla vähän fanaattinen sen suhteen! Kyse on siis ruotsalaisesta folkduosta, jonka muodostavat sisarukset Karla ja Johanna Söderberg.

Emma: Fanityttö -83? 

Essi: Myönnetään!  Musiikki on äärimmäisen melodista, ja vaikutelmaa korostaa se, että tytöt laulavat stemmoissa, vähän niin kuin Simon & Garfunkelin tyyliin.

Emma: Musta se niiden hittikappale The Lion’s Roar, vai mikä se nyt onkaan, on ihan todella, todella hyvä!

Essi: Suosittelen myös lämpimästi uuden levyn nimiraitaa Stay Gold. Ja monia muita! Stemmalaulantaa kuulee nykyään aika harvoin – ehkäpä yksilöllisyyttä korostavalle ajallemme on tyypillisempää myllyttää yksittäisiä supertähtiä kuin useamman artistin kokoonpanoja.  

Emma: Joo, varmaan totta tuo! Pitäisköhän katsoa, jos tonne Stoorin musatorniin sais kuunteluun tuon First Aid Kitin uuden levyn? Hyvä idea, minä! 

Essi: Hyvä tosiaan! Jos ne vain musastosta antavat sen meille lainaan.

Emma: Ootko muuten aikeissa joillekin muille festareille tänä kesänä? 

Essi: Vielä ei ole suunnitelmissa, mutta ehkä Ruisrockista intaantuneena menen vielä muuallekin. Onko sulla festarisuunnitelmia loppukesälle?

Emma: Aattelin parin viikon päästä mennä ainakin yhdeksi illaksi sinne H2Ö-festarille. Siellä soittaa mm. Cleaning Women, joka on musta yks suomen parhaista bändeistä. Ja tosi paljon siellä on kaikkee pientä ja isompaakin. Ja sitten viikko sen jälkeen on Puntala Rock, joka on sellanen vähän tee-se-itse-hengessä järkätty punkkifestari Lempäälässä leirintäalueella. Noi on tuollaisia Ruisrockia pienenmpiä tapahtumia ja sellaiset sopii mulle paremmin. 

Essi: Kuulostaa sopivan hörhöltä!

Emma: Tuon vois ottaa piruiluna, mut ei se mitään. On sopivan hörhöä.

Nyt, jos me lykätään tämä keskustelu tuonne Stoorin blogiin, niin ois kivaa, jos lukijat jättäis kans festarikommentteja ja -suosituksia. Kaikkia tapahtumia on maa kesäisin pullollaan ja olisi hauska lukea, millaisista festareista ja esiintyjistä muut pitää. Tai ei pidä.

Essi: Kommenttia siis kehiin!

 

Kevyttä kesälukemista maan alta

Kesäisin ihmisten lukutottumuksissa tapahtuu suuria muutoksia. Joutilaat päivät jokirannassa tai kesämökillä edellyttävät erilaista lukemista kuin talvisaikaan arjen keskellä. Lukijan valtaa kesän korvalla suuri nostalgiannälkä, mistä syystä kirjaston hyllyt ammottavat tyhjyyttään Neiti Etsivien, Anna- ja Pieni runotyttö -kirjojen, Viisikoiden ja muiden seikkailukirjojen kohdalla. Riippumatossa maatessa on ihana sukeltaa niiden kirjojen maailmaan, joiden parissa viihdyttiin loputtoman tuntuisina lapsuuden kesinä. Jos kirjaston hyllystä ei sitten löydykään sitä kaipaamaasi Enid Blytonin Seikkailujen saarta, on hyvä muistaa, että Turun kaupunginkirjaston kellarissa on valtava kirjavarasto, minne vanhempaa aineistoa jatkuvasti siirretään uuden tieltä. Varastoon siirretty aineisto ei kuitenkaan ole asiakkaan saavuttamattomissa, vaan varastoaineistosta voi tehdä niin kutsutun varastohaun. Jokaisena arkiaamuna osastomme ahkerat työmuurahaiset vaeltavat varastotiloihin hakemaan asiakkaiden edellisenä päivänä jättämät tilaukset. Tästä inspiroituneena ajattelin viedä myös teidät, hyvät lukijat, pienelle kierrokselle maanalaiseen kirjamaailmaan. Kuvakierroksen lopuksi katsotaan, minkälaista kesäluettavaa varastosta jäi haaviin.

Tästä portista käydään sisään kirjaston aarreaittaan:

Varaston käytävät mutkittelevat pitkin ja poikin ja päättyvät toisinaan yllättäen umpikujaan. Tänne muuten eksyy helposti!

Varastossa ei kuitenkaan tee mieli viipyä määräänsä pitempään, sillä kirjaston perimätiedon mukaan siellä – totta kai – kummittelee. Varastossa on useampaan otteeseen nähty 1900-luvun alun kirjastonhoitajan vaatteisiin pukeutunut naishahmo, joka siirtelee kirjoja ja ”auttaa” nykyistä henkilökuntaa hyllytyksessä. Olipa puhe aaveesta totta tai tarua, tietoisuus asiasta tekee olon epämiellyttäväksi ja vauhdittaa kummasti varastossa asiointia. Tässä varastokierrokselta mukaan tarttuneet kirjahelmet:

Marjatta Kurenniemi: Kesälintu 

Se oli jonkinlainen merkillinen muodoton talorumilus täynnä ulokkeita, torneja, kaari-ikkunoita ja kaikenlaisia mielikuvituksellisia mutkia ja lisäkkeitä. -- Kesälintu oli huvilan nimi. 

Kesälintu on tyylipuhdas tyttökirja, joka johdattelee lukijansa viattomaan 50-lukuun. Rainnan perhe joutuu lähtemään Helsingissä sijaitsevasta vuokrakodistaan eikä perheellä ole muuta mahdollisuutta kuin muuttaa pieneen kylään kymmenien kilometrien päähän Helsingistä. Muutto on vaikea nelilapsiselle perheelle. Isä, tohtori Rainta, on kirjailija, äiti uraa luova kirjastonhoitaja. Esikoistytär Kirsti kärsii joutuessaan vaihtamaan tyylikkäät kaupunkilaisystävänsä yksinkertaiseen maalaiselämään. Kaksitoistavuotias Lassi pitää kylän asukkaita maalaistolloina. Vain yksinäinen, neljätoistavuotias Kaisa ja perheen kuopus, viisivuotias Outi pitävät muuttoa tervetulleena. Pikku hiljaa perhe alkaa kuitenkin sopeutua elämään Kesälinnussa ja syksyn saavuttua lapset löytävät roppakaupalla uusia ystäviä kirkonkylän koulusta. Mutta mitä tapahtuu, kun sopiva asunto yhtäkkiä löytyykin Helsingistä? Haluaako perhe vielä takaisin entiseen elämäänsä? Kirjassa kuvataan  maalaisympäristön hyvää tekevää tervehenkisyyttä, mikä tekee kirjasta mainiota luettavaa niin kaupungissa kuin luonnon helmassakin. Kaiken kruunaa lämminhenkinen, sopukkainen Kesälintu-huvila, jossa Rainnan perhe puhkeaa kukoistukseensa.

Rauha S. Virtanen: Ruusunen

 

 

Jotain oli tapahtumassa. Antti tuli melkein joka päivä heille, viipyi joskus vain hetken, joskus kauemmin. Jokainen sana, jonka hän sanoi Niinalle, tuntui merkitykselliseltä. --  Astuessaan huoneeseen, missä Antti oli toisten kanssa, Niina oli tuntevinaan sävähdyttävän virtauksen heidän välillään. Oliko se totta, vai oliko hän vain lukenut sellaista jostakin? 

Ruusunen maalaa kiehtovan kuvan 60-lukulaisen ydinperheen elämästä. Tarinan keskiössä on 17-vuotias runotyttömäinen Niina, jonka elämää seurataan abivuoden ajan. Niina harrastaa vakavissaan kirjoittamista, eikä siis ihme, että Niinan sydän hypähtää kurkkuun, kun naapuriin muuttaa kolmekymppinen kirjailija Antti Rannikko vaimonsa ja lapsensa kanssa. Antin läsnäolo saa Niinassa aikaan muitakin kuin puhtaan kirjallisia väristyksiä ja pian Antin ja Niinan välille kehittyy epäsovinnainen rakkaussuhde – suhde, joka ei voi olla järkyttämättä niin Niinan kuin hänen lähipiirinsäkin elämää.

Kirjassa kuvataan kauniilla tavalla nuoren tytön herkkää sielunelämää, ensirakkautta sekä kirjoittamisen ahdistavuutta ja ihanuutta aikuisuuden kynnyksellä. Henkilöhahmot ovat todellisen tuntuisia, moniulotteisia ja eläviä. Pelkkää yläpilveä kirja ei kuitenkaan ole, vaan suhteessa Antti Rannikkoon ilmenee myös hyvin raadollisia piirteitä. Niinan koti ja perhe-elämä muodostavat tarinalle kuitenkin turvalliset raamit. Kirja antaa lukijan uppoutua ihanaan 1960-luvun tunnelmaan, eikä haittaa, vaikkei 60-luvusta olisikaan omakohtaista kokemusta.

3 etsivää ja Kauhujen linna

Päämaja oli kymmenkunta metriä pitkä asuntoperävaunu, jonka Titus Jones oli ostanut romuna edellisenä vuonna. Se oli pahoin vaurioitunut kolarissa ja niin lommoinen ettei Jones saanut sitä myydyksi. Sen tähden hän antoi Jupiterin käyttää sitä jonkinlaisena toimistona. --  Luultavasti Titus Jones oli unohtanut tykkänään koko rumiluksen. Eikä poikia lukuun ottamatta kukaan tiennyt, että näillä oli nyt hyvin käytketyssä asuntovaunussa, jonne pääsi useita salakäytäviä pitkin, toimisto, laboratorio ja valokuvien kehityshuone. 

3 etsivää ja kauhujen linna on perinteisten seikkailukirjojen aatelia ja mittavan kirjasarjan ensimmäinen osa. Siinä kolme nuorukaista, Jupiter Jones (tanakka, porukan aivot), Pete (arka mutta lihaksikas) ja Bob (pienikokoinen, lukutoukka) perustaa etsivätoimiston Jupiterin perheen Tavaravarikolle, jännittäviä piiloja täynnä olevalle romutarhalle. Poikien ensimmäisenä tehtävänä on etsiä kuuluisalle (ja todelliselle) elokuvaohjaaja Alfred Hitchcockille linnaa kauhuelokuvan kuvauspaikaksi. Sopivan linnan löytäminen on etsiväkolmikolle helppo tehtävä. Ongelmaksi sen sijaan muodostuu se, että linnassa tuntuu oikeasti kummittelevan. Kuinka elokuva voitaisiin kuvata paikassa, jossa yksikään elävä sielu ei ole vuosikymmeniin uskaltanut viipyä pimeän tulon jälkeen? 3 etsivää ja kauhujen linna sopii kaikille niille, jotka haluavat uppoutua viattomiin mutta vauhdikkaisiin seikkailuihin kolmen persoonallisen nuorukaisen seurassa.

Rentouttavia löhö- ja lukuhetkiä!