Ketä kiinnostaa : WILL - poweria

Osa 6: Salaisia kirjailijapiirejä

No niin. Minä täällä taas - terve, terve! 

Armaat lukijat älkää huoliko, kohta voitte huokaista helpotuksesta. Matkamme "William Shakespearen" löytämiseksi lähestyy vihdoinkin jo loppuaan. Vielä on kuitenkin esiteltävä yksi varteenotettava teoria kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Mitä ajattelisitte siitä, ettei näytelmiä kirjoittanutkaan yksi vaan useampi kirjailija? Jospa "William Shakespeare" olikin yhden kirjoittajan sijasta laajemman kirjoittajakollegiumin peitenimi?

Epäilyt kahden tai useamman kirjoittajan ryhmätyöstä ovat kiertäneet tutkimuspiireissä jo kauan. Tunnetuimpien ja samalla varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoittajien salaista ryhmää johdatti  tutkimusmatkailija sir Walter Raleigh (1552 - 1618) - kirjailija toki itsekin. Hänen ryhmänsä kuului monta kirjoittajaa. Heistä tuotteliaimman uskotaan olleen meillekin jo tuttu sir Francis Bacon. Väitetäänpä siihen osallistuneen myös itse kuningatar Elisabet I:kin.

Kirjoittajien yhteistyölle on olemassa vahvoja perusteita. Taas joudun muistuttamaan, että kirjallinen maailma oli 400 vuotta sitten aivan eri. Tämä koski myös käsitystä tekijyydestä. Nykypäivän ihmiselle on harvinaisen tuttua ja tärkeää pohtia kulttuurituotteiden tekijänoikeuksia. Kuka on tehnyt ja omistaa teoksen? Näin ei kuitenkaan ollut Shakespearen aikana. Oikeastaan vasta 1800-luvulla alettiin puhua tekijyydestä nykyaikaisesa mielessä. Syynä oli tietenkin raha. Kun alettiin luoda tekijänoikeuslainsäädäntöä, tarvittiin keino osoittaa teosten tekijä - kenelle työstä saatava korvaus kuului.

Elisabetin aikana kirjallinen kulttuuri oli sen sijaan hyvinkin kollektiivista. Esimerkiksi ajan kronikkatekstit saivat kansilehdilleen vain kronikan kokoajan tai kirjapainon omistajan nimen, vaikka tosi asiassa tarinaa iskivät useat haamukirjoittajat samanaikaisesti. Näin tapahtui myös taidemaalauksille. Ne saivat tekijäkseen kuuluisan taiteilijan nimen, vaikka teoksia maalattiin suurissa verstaissa eikä tunnettu taiteilija välttämättä osallistunut työhön kuin tietyillä osin - ehkä vain suunnittelijana? Taiteilija oli aikansa brändi, jolla taidetta myytiin hoveihin ja kirkkoihin. 

Kysymys tekijästä on kuitenkin kaikkein ongelmallisin teatterin kohdalla. Teatteri on taidemuotona vahvasti kollektiivinen ja esityksellinen. Shakespearen maailmassa näytelmät tehtiin eläviksi - esitettäviksi ei painettaviksi. Näytelmää ei oikeastaan koettu edes painamisen arvoiseksi. Eihän se ollut "oikeaa" kirjallisuutta - ei proosaa eikä runoutta. Tämä lienee yksi merkittävä syy, miksei Shakespeare tunnetusti painattanut koskaan näytelmiään itse vaan ne painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Toinen syy painamattomuuteen selittyy jälleen ajan tiukalla sensuurilla. Painetulla kirjallisuudella oli huomattavasti tarkempi valtiollinen ja kirkollinen kontrolli kuin esitettävillä näytelmillä. 

Ryhmätyöteorioille on vahvoja tukirankoja. Kielelliset tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka ainakin osassa Shakespearen näytelmiä näkyy useamman kuin yhden kirjoittajan kynänjälki selkeästi. Sanankäytöt, ilmaukset ja lauserakenteet ovat sen verran omaleimaisia kirjallisia sormenjälkiä.

Todisteita löytyy muitakin. Tekijyyttä on Shakespearen kohdalla oikeasti hyvin vaikea yhdistää yhteen kirjoittajaan. Olen edellisissä kirjoituksissa hengästymiseen asti painottanut sitä, kuinka perustaltaan syvästi kilpailuhenkiseen teatterintekemiseen kuului näytelmien sumeilematon kopiointi. Eikä häikäilemätön varastaminenkaan ollut vieras ajatus. Tämä vaikeuttaa näytelmien kirjoittajan henkilöllisyyden selvittämistä oleellisesti. Samoin kuin se, että näytelmäseurueilla oli tapana ostaa toisiltaan menestysnäytelmiä, jolloin oikeus näytelmään ja sen muokkaamiseen kuului ostajalle ei suinkaan kirjailijalle. 

Teatteriseurueen sisällä ajatus yhdestä tekijästä hämärtyi entisestään. Näytelmät eivät olleet kiinteitä tekstejä. Ne elivät esityskertojensa myötä. Se mikä toimi pidettiin - mikä ei, muutettiin. Näyttelijät improvisoivat usein. Vuorosanoja vaihdettiin ja sovitettiin esitystilanteeseen sopivammiksi. Edes näytelmien piraattijulkaiseminen ei poista tekijäongelmaa. Kirjurit joko unohtivat vuorosanoja tai kuulivat niitä väärin. Myös kirjanpainajat saattoivat tehdä vielä muutoksia tekstiin. Näytelmä koki siis lukuisia versioita ja muutoksia ennen kuin se päätyi painettuun ja meidän tuntemaamme muotoon. Sieltä on Shakespearen tai kenen tahansa näytelmäkirjailijan ikiomaa, alkuperäistä ajatusta tai sanankäyttöä kovin vaikea kaivaa esiin.  Oikeastaan voitaisiin hyvällä omalla tunnolla väittää, että näytelmät olivat uuden ajan Englannissa lähes aina jonkinlaisen ryhmätyön tuloksia. 

Arvio:
On totta, että nykyihminen koettaa pakkomielteisesti etsiä yhtä luojaa - yhtä langat käsissään tukevasti pitävää auteuria - kulttuurituotteiden takaa. Tämä palvelee neromyyttiä - suurta kertomusta poikkeuksellisen älykkäästä sanankäyttäjästä ja ihmisen tuntojen ymmärtäjästä. Kun William Shakespearen näytelmät asetetaan elisabetilaista kirjallista kulttuuria ja kirjoittamisen tapoja vasten, näyttää kuitenkin hyvin mahdolliselta - jopa äärimmäisen todennäköiseltä - että "Shakespeare" esitettiin näytelmien kirjoittajaksi, koska hän oli niitä esittäneen näytelmäseurueen johtaja. Ei siksi, että hän olisi itse välttämättä kirjoittanut ne - ainakaan yksin.

Joulun ihme

Vuonna 1914, eli tasan sata vuotta sitten, käytiin Euroopassa ennen näkemättömän suurta ja veristä sotaa. Ensimmäisenä maailmansotana (1914 - 1918) myöhemmin tunnettua eurooppalaista sisällissotaa, johon varsinkin saksalaiset, ranskalaiset ja englantilaiset nuoret miehet lähtivät valtavan kansallisen innostuksen rohkaisema hankkimaan kunniaa ja kilpailemaan kansakuntien paremmuudesta patrioottinen palo silmissään.

Riemulauluin ja kukin saateltu sotainnostus vaihtui kuitenkin hyvin nopeasti lohduttomiin, kylmiin ja liejuisiin juoksuhautoihin. Teollinen vallankumous oli tehnyt tehtävänsä. Kukaan ei oikein tajunnut – tai kuinka olisi voinutkaan – kuinka valtavan harppauksen sotateknologia oli ottanut. Ratsut olivat vaihtuneet panssarivaunuihin ja kertalaukaistavat musketit murhaavaa sarjatulta ampuviin konekivääreihin. Jälki oli sen mukaista. Taistelutantereista tuli armottomia kuoleman kenttiä, joista oli arvokkuus kaukana. 

Sotiminen ei kestänytkään odotusten mukaisesti vain muutamia viikkoja. Se jumittui piinaavaksi asemasodaksi, jossa nälkiintyneet ja viluisat vastapuolet pysyivät paikoillaan kuukausia ja jopa vuosia ilman merkittävää etenemistä suuntaan jos toiseen. Menneiden aikojen jalo, urhea ja vihollista kunnioittava eurooppalainen ritarius oli lopullisesti kadotettu – ainakin melkein. Kaiken järjettömän mielettömyyden keskellä tapahtui jotain käsittämätöntä. Keskenään taistelevat vihollisjoukot asettuivat esimiestensä määräyksiä vastaan ja laskivat joulun kunniaksi aseensa.

 

Saksalaiset sotilaat olivat saaneet kotirintamalta Ranskan juoksuhautoihinsa joulukoristeita ja -lahjoja (taistelu)mielialan kohottamiseksi. Tunnelma lämpenikin. Jopa niin paljon, että sotilaat alkoivat laulaa koväänisesti joululauluja. Vastapuolella, vain parinkymmenen metrin päässä olleet britit ja heitä tukenet ranskalaiset kuuntelivat vihollistensa laulua aluksi hämmentyneinä. Oliko tämä kenties joku juoni? Ensimmäiset rohkenivat kuitenkin taputtaa, ja he aloittivat saksalaisten yllätykseksi vastavuoroisesti oman laulunsa. Tätä jatkui pitkään. Hartaus laski juoksuhautojen väliselle ei-kenenkään-maalle, kun ”Jouluyö, juhlayö” kaikui usealla kielellä rintaman molemmin puolin. Vihollisjoukot vaihtoivat keskenään jopa lahjoja ja esittelivät valokuvia rakkaimmistaan. Kerrotaanpa heidän pelanneen jalkapallo-otteluitakin. Tilanteen dramaattisuutta ja sodan mielettömyyttä alleviivasi se, että joululaulut säestivät ruumiiden keräämistä ei-kenenkään-maalta. Tämä kaikki on kuvitettu esimerkiksi elokuvassa Päivä ilman sotaa (Joyeux Noël, ohjaus: Christian Carion, 2005.)

Joulun aselepo jäi viimeiseksi lajissaan. Sotajoukot vaihdettiin rintaman molemmin puolin, koska pelättiin, etteivät keskenään juhlineet miehet suostuisi enää ampumaan toisiaan. Upseerit myös kielsivät ankarasti vastaavat spontaanit mielenilmaukset sotaoikeuden uhalla. Silti jouluyön ihme jäi elämään. Joulun viettäminen oli varmasti lohdullista patrioottisen innon menettäneille ja sotaan jo väsyneille nuorukaisille. Se toi varmasti myös hetkellistä helpotusta pohjattomaan koti-ikävään. Yhtyminen yhteiseen joululauluun teki vihollisista samaa ihmisyyden perhettä, mikä samalla loi yhä jyrkempää säröä taistelujen merkitykselle. Kun idealistiset harhat loistokkaasta sankaruudesta olivat räjähtäneet pirstaleiksi ja haihtuneet, astui tilalle pelottava ja pimeä tyhjyys. Pohdittavaksi astui kysymys sotimisen mielekkyydestä. Kurjat juoksuhaudat silvottuine ruumisröykkiöineen karjuivat: tähänkö kauheuteen nuoruutemme kadotamme. 

Juoksuhautoihin ja ruumiskasoihin se ihmisyys tavallaan katosikin vuosikymmeniksi. Ensimmäinen suursota oli vain lähtölaukaus vieläkin suuremmille inhimillisille katastrofeille. Vanha maailmajärjestys jäi auttamatta modernin ihmisyyden alle, kun patoutunut katkeruus, kostonhimo ja viha löysivät ääriliikkeissä kanavansa. Edessä oli toinen maailmansota miljoonine siviiliuhreineen ja keskitysleireineen vanhan siirtomaajärjestelmän romahtamisesta seuranneista sisällissodista ja suoranaisista kansanmurhista puhumattakaan.

Joka tapauksessa, haluaisin itse uskoa, että jouluyön ihme kertoo muustakin kuin koti-ikävästä - jostain paljon syvemmästä. Julman sotakoneiston vastustaminen on jo sinällään suuri kertomus pienen ihmisen rohkeudesta - halusta ja kyvystä uhmata vääryyttä. Sotilaiden teossa pilkahtaa myös edes pienen pieni välähdys ihmisen perimmäisestä hyvyydestä. Hyväntahtoisuudesta, joka on kyllä olemassa, kunhan muistamme ja uskallamme antaa sille mahdollisuuden.  

Vaikkei kirjaston tehtävä ole politikoida, voisimme silti jokainen edes joulun aikana hiljentyä hetkeksi, rauhoittua ja kysyä: miksi maailmassa on jatkuvasti niin paljon vääryyttä, epäoikeudenmukaisuutta ja pahaa mieltä. Olematta turhan pateettinen, voisimme miettiä ihmisyyden perustaa: miksi meidän on niin paljon helpompaa vihata ja katkeroitua kuin välittää ja rakastaa. Kaikki voisi olla toisinkin, edes näin jouluna. Muistakaamme siis rakkaitamme ja läheisimpiämme. Yksi ystävällinen teko, sana tai pelkkä hymy voi lämmittää kokonaisen sydämen ja vavisuttaa maailmoja. Se voi keskeyttää jopa sodan.

Kaikesta huolimatta, ja ehkä juuri sen vuoksi, oikein Hyvää Joulua kaikille!

Ketä kiinnostaa : Yksi tavallinen Will - perinteen vastaisku

Osa 5: nero maalaiskylästä, William Shaksper (1564 - 1616)

Jännitys ja romantiikka, väistykää!

Saattaa olla yllättävää, että kaikista aiemmin mainituista hovin ja vapaamuurarien synkistä salaisuuksista huolimatta ylivoimaisesti suosituin ehdokas "William Shakespeareksi" on yhä edelleen sama tuttu ja turvallinen varakkaan porvarin poika Stratford-Upon-Avonin kaupungista: Guillaume eli William Shakespeare.

Shaksperiä tukevaa koulukuntaa kutsutaan stratfordilaisiksi. Heidät on toki ahdistettu useasti nurkkaan, ja he ovat joutuneet puolustelemaan perinteisiä näkemyksiään lukuisia kiivaitakin hyökkäyksiä vastaan. Suojakilpi on silti kestänyt – oikeinkin hyvin. Kritiikki on tehnyt tehtävänsä. Shaksperin ehdokkuus on kaiken vastapainona vain lujittunut, kun tutkimusperinteelle on valettu entistä vahvempia tukijalkoja.

Stratfordilaisten mukaan käsitys siitä, ettei Shakespearesta oikein tiedetä mitään on puhdasta hölynpölyä. Itse asiassa hänestä tiedetään aikalaisiinsa nähden varsin paljon. Stratfordilaiset ovat näpäyttäneet vastapelureitaan lyömällä pöytään yllättävän painavan ja laajan todistusaineiston, joka liittää Shaksperin nimenomaan teatteriin niin näyttelijänä, teatterin osakkeenomistajana kuin näytelmäkirjailijanakin. 

Shaksper mainitaan useissa näyttelijälistoissa ja hänet on kirjattu parinkin näytelmäseurueen osaomistajaksi. Mitä näytelmien kirjoittamiseen tulee, niin Shaksperiä pilkattiin tunnetusti 1590-luvulla paitsi varkaaksi myös röyhkeän ylimieliseksi ”näyttämönravistajaksi” (Shake-scene), joka kuvitteli olevansa yliopistokoulutettujen näytelmäkirjailijoiden veroinen. Nämä kaikki todistavat, ettei Stratfordin Shaksper ollut pelkkä peitenimi vaan aktiivinen ja tunnettu kateuden kohde lontoolaisessa teatterielämässä.

Stratfordilaiset ovat myös pureutuneet kysymykseen kirjoittajan oppineisuudesta. Heidän mukaansa on uskomattoman elitististä ajatella, että ainoastaan aatelinen voisi kirjoittaa vastaavia näytelmiä. Miksi muka? Näytelmissä ei ole mitään, mikä vaatisi yliopistokoulutusta, kuulumista hovin sisäpiiriin saati ulkomaanmatkoja. 

Näytelmistä aistittava sivistys ei ollut mitenkään poikkeuksellista, vaikka meistä se saattaa harvinaisen syvälliseltä vaikuttaakin. Maailma oli tässä suhteessa täysin eri. Näytelmissä runsaasti lainatut viittaukset klassisiin teksteihin kuuluivat jokaisen tavallisen englantilaisen koulupojan vaatimattomimpaankin opetusohjelmaan. 

Stratfordilaiset kehottavat lähestymään Shakespeare-arvoitusta suurennuslasilla etsittävien yksityiskohtien sijasta kokonaisvaltaisemmin - asettamalla näytelmäkirjailija elisabetiaanista kirjallista kulttuuria vasten. Teatteri ei ollut vain yläluokan huvia vaan nimenomaan kansankulttuuria. Ennen Lontoon valtavia erillisiä teatterirakennuksia näyttelijäseurueet kiertelivät maaseudulla esittämässä kuvaelmiaan. Stratford-Upon-Avon oli vilkas maaseutukaupunki ja markkinapaikka. Mitä mainioin esiintymispaikka elantoaan hankkiville näyttelijöille. Nuoren Williamin onkin täytynyt muiden lasten tavoin kerääntyä torille ja nähdä näytelmiä jo varhain. Hän on varmasti lumoutunut niistä täysin. Ainakin niin paljon, että hän uskalsi uhmata isänsä perintöä, hylätä tämän esimerkilliset kauppiaan jalanjäljet ja liittyä itsekin yhden teatteriseurueen jäseneksi. Kiertue-elämä vei hänet lopulta Lontooseen, nousevaan ja yhä kiihtyvimmin sykkivään teatterielämän keskukseen.

Lontoossa nuori William näytteli, mutta alkoi nopeasti kirjoittaa myös itse runoja ja näytelmiä. Kieli harjaantui ja hioutui. Näytelmätekstit jalostuivat näyttämöiden vetonauloiksi. Shaksper oli ennen kaikkea ilmiömäisen terävä-älyinen sovittaja ja lahjakas rahankäyttäjä. Hän oli aikaansa edellä oleva ammattiteatterintekijä, joka oivalsi, että yleisö janosi tuttuja tarinoita uusiin vaatteisiin puettuina. Maailmahan on tarinoita täynnä ja näytelmien aiheet poimittiin ympäröivää kulttuuria tarkkailemalla: kirjallisuudesta, kansantarinoista, muista näytelmistä, hovielämää seuraamalla ja jopa ilkeistä huhupuheista. Tarkkanäköinen Shaksper menestyikin loistavasti ja hänestä tuli arvostettu ja varakas Hovimarsalkan miehet -näytelmäseurueen osaomistaja.

Arvio:

Stratfordilaista koulukuntaa on syytetty liiallisesta peräänantamattomuudesta ja silmät kiinni kulkemisesta. Varmasti moni koulukunnan edustajista onkin jättänyt tyystin ottamatta huomioon perusteltujakin antistratfordilaisia näkemyksiä pilkkaamalla niitä salaliittoteoreetikkojen harrasteluksi. Toisaalta on totta, että myös osa perinteen tukijoista perustelee päätelmiään vastaavan huterilla olettamuksilla. Stratforilaisten puolesta puhuu kuitenkin monta asiaa: pitkä, testattu ja tarkistettu tutkimustraditio, aikalaislähteet – joita todellakin on yllättävän paljon – ja ennen kaikkea elisabetiaanisen kulttuurin syvä tunteminen, kyky asettaa Shakespeare aikaansa vasten. 

Aikakautta leimasi humanismi – antiikin maailman ja kulttuurin ihailu. Klassikkoja opeteltiin laajalti myös alakouluissa, joissa latinankielisiä sanontoja opeteltiin ulkoa. Oppineisuus ei ollut vain aateliston hyve. Toiseksi Elisabetin aika oli ammattiteatterin räjähtävän nopeaa kasvukautta. Teatterin tekeminen oli monessa mielessä nimenomaan taloudellisesti tuottoisaa viihdettä. Teatteriseurueet kilpailivat jatkuvasti yleisöstä paitsi keskenään myös muitten rajujen vapaa-ajanviettotapojen, kuten karhupainin ja julkisten teloitusten kanssa. Siksi monesti väkivaltaiseksi verimässäilyksi syytetty Shakespeare ei ollut mitenkään poikkeuksellinen omana aikanaan. Väkivaltaviihde oli jo 1500-luvulla keskeinen osa kulttuuria. Kovan kilpailun vuoksi näytelmiä ei voitu keksiä tyhjästä. Vanhoja näytelmiä kirjoitettiin uusiksi kynät sauhuten. Eikä mestariteosten plagiointia ja häikäilemätöntä varastamistakaan kauheasti kartettu.

Kiinnostuitko ja haluat tietää lisää? 
Koeta näitä:

Kirjastosta:
Holden, athony: Shakespeare. Suomentanut Kaisa Sivenius. Helsinki : Gaudeamus, 2003.

 
Verkosta:

Shakespeare Authorship Page

Shakespeare Birthplace Trust

Puhutaan pukille

Joulukuu on sitä aikaa, jolloin voi puhua pukille ja saada joskus vastauksen tai jopa joululahjoja. Riippuu tietysti siitä, mille pukille puhuu. Teemu Pukilta voi saada nimikirjoituksen, jos sattuu jalkapallohuuhkajaan törmäämään, mutta joululahjatoiveita ei kannata Teemu Pukille jättää.

 

The one, the only prototyyppipukki

Joulupukin taruhan sai legendojen mukaan alkunsa Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijästä, Myran piispasta, joka 300-luvulla auttoi hädänalaisia ja sai siitä hyvästä sekä pyhimystittelin että maineen joulupukin ensimmäisenä versiopäivityksenä. Varsinkin italialaiset pitävät edesmenneestä Nikolaoksesta niin paljon, että ryöstivät hänen luunsa Turkista Italiaan.

 

Kolapukki ja poronkäristys

 Luinen homma olisi sopinut paremmin vaikkapa Tim Burtonin tuottamaan klassiseen elokuvaan Painajainen ennen joulua, jossa luurankomainen päähahmo Jack selvittää joulun mysteeriä mikä tapahtuu parhaiten kaappaamalla joulupukin. Tässä vaiheessa kyseessä ei ollut enää lyhyenläntä turkkilaispiispa jonka nenä oli lyöty kapakkatappelussa lyttyyn vaan perinteisempi, punanuttuinen kolapukki.

 

Coca-Colahan on ominut pukin itselleen varsin tehokkaasti, sillä Santa Claus vaikuttaa miltei tehneen kunnon sponsorisopimuksen kokisfirman kanssa. Mikäs siinä ho-ho-ho-hohottaessa jos kolajuoma kuittaa univelat ja Petteri Punakuonollekin riittää. Suomessa Petteri Punakuonot tosin pistetään brittien kauhuksi ja hämmästykseksi usein paistinpannulle tai pataan, poronkäristyshän on mitä mainiointa herkkua. 

Petteri Punakuono joulun jälkeen.

Kauhupukit ja asediileripukit

Pataan voivat joskus päätyä tosin ihmisetkin, jotka odottavat pukin vierailua mutta eivät ole tarpeeksi kilttejä lapsia. Ainakin Jalmari Helanderin kauhukomediassa Rare Exports tontut ovat tavallista kovaotteisempia ja pukki melkoinen ilmestys. Joulupukki puree ja lyö, kuten M.A. Nummisen vanha joulubiisi kertoo.

Toisinaan pukilla on omituisia taipumuksia kuten aseiden diilaaminen alaikäisille lapsille. Perin omituinen oli ainakin C.S.Lewisin Narnia-tarinoiden avausosan Velhon ja Leijonan kohtaus, jossa Pevensien sisarukset matkaavat Narniaan ja kohtaavat siellä Joulupukin, joka avokätisesti jakelee nassikoille jos jonkinlaista miekkaa, jousta ja tikaria. Suomessa olisi poliisi vienyt moisen pukin putkaan, jos ukkeli olisi torilla jakamassa teräaseita alakouluikäisille.

Sikapukit

Joulupukki voi olla paitsi asekauppias punanuttuisessa valeasussa, myös melkoinen sika miehekseen. Kirjaimellisesti pukki on possu Terry Pratchettin vauhdikkaassa fantasiaseikkailussa Valkoparta Karjupukki, jossa Kiekkomaailman lahjojen antaja Karjupukki on mystisesti kadonnut ja itse Kuolema, tuo luurankomainen viikatemies, joutuu tuuraamaan kollegaansa.

  Tästäkin tehtiin leffa.

Sikamaista käytöstä sen sijaan voi odottaa Pahalta Pukilta eli Bad Santalta. Samannimisessä vuoden 2003 mustassa komediaelokuvassa Billy Bob Thornton esittää pikkurikollista nimeltään Willie. Willien modus operandina eli rikoksen tekotapana on värväytyä tavarataloihin joulupukiksi tutustuakseen paikkoihin ja ryöstääkseen tavaratalon myöhemmin. Willie on tosiaankin varsin paha pukki, sillä Willie ei piittaa lapsista yhtään, ryyppää kuin pesusieni ja harrastaa muutenkin epämääräisiä asioita. 

Bad Santa työssään

Metsän musta pukki

Pieni omatunnon pilkahdus on kuitenkin pahimmassakin pukissa, ainakin jos kyse on ihmismuotoisesta pukista. Joulupukkia kun ei kannata sekoittaa kauhukirjailija H.P. Lovecraftin kuuluisaan luomukseen, kauhistuttavaan Shub-Niggurathiin eli Metsän-mustaan-pukkiin-jolla-on-tuhat-lasta.

 

Älä istu tämän pukin polvelle!

Jos siis istahdat pukin syliin ja tuntuu siltä, että punanutun, valkoparran ja tuikkivien silmien sijasta on tarjolla tuhansien mustien lonkeroiden massa ja vuohenkavioiset jalat, niin silloin on parasta jättää lahjatoiveiden antaminen myöhempään ajankohtaan ja kipaista kipin kapin kirjastoon perehtymään Lovecraftin luomaan Cthulhu-mytologiaan, jotta vastaava erehdys ei pääse toistumaan. Joulumieli kohoaa tutustumalla Vaski-kirjastojen Lovecraft-aineistoon, joka kelpaisi Suurille Muinaisillekin.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle ja pukille!

Jussi