Puhutaan pukille

Joulukuu on sitä aikaa, jolloin voi puhua pukille ja saada joskus vastauksen tai jopa joululahjoja. Riippuu tietysti siitä, mille pukille puhuu. Teemu Pukilta voi saada nimikirjoituksen, jos sattuu jalkapallohuuhkajaan törmäämään, mutta joululahjatoiveita ei kannata Teemu Pukille jättää.

 

The one, the only prototyyppipukki

Joulupukin taruhan sai legendojen mukaan alkunsa Pyhä Nikolaos Ihmeidentekijästä, Myran piispasta, joka 300-luvulla auttoi hädänalaisia ja sai siitä hyvästä sekä pyhimystittelin että maineen joulupukin ensimmäisenä versiopäivityksenä. Varsinkin italialaiset pitävät edesmenneestä Nikolaoksesta niin paljon, että ryöstivät hänen luunsa Turkista Italiaan.

 

Kolapukki ja poronkäristys

 Luinen homma olisi sopinut paremmin vaikkapa Tim Burtonin tuottamaan klassiseen elokuvaan Painajainen ennen joulua, jossa luurankomainen päähahmo Jack selvittää joulun mysteeriä mikä tapahtuu parhaiten kaappaamalla joulupukin. Tässä vaiheessa kyseessä ei ollut enää lyhyenläntä turkkilaispiispa jonka nenä oli lyöty kapakkatappelussa lyttyyn vaan perinteisempi, punanuttuinen kolapukki.

 

Coca-Colahan on ominut pukin itselleen varsin tehokkaasti, sillä Santa Claus vaikuttaa miltei tehneen kunnon sponsorisopimuksen kokisfirman kanssa. Mikäs siinä ho-ho-ho-hohottaessa jos kolajuoma kuittaa univelat ja Petteri Punakuonollekin riittää. Suomessa Petteri Punakuonot tosin pistetään brittien kauhuksi ja hämmästykseksi usein paistinpannulle tai pataan, poronkäristyshän on mitä mainiointa herkkua. 

Petteri Punakuono joulun jälkeen.

Kauhupukit ja asediileripukit

Pataan voivat joskus päätyä tosin ihmisetkin, jotka odottavat pukin vierailua mutta eivät ole tarpeeksi kilttejä lapsia. Ainakin Jalmari Helanderin kauhukomediassa Rare Exports tontut ovat tavallista kovaotteisempia ja pukki melkoinen ilmestys. Joulupukki puree ja lyö, kuten M.A. Nummisen vanha joulubiisi kertoo.

Toisinaan pukilla on omituisia taipumuksia kuten aseiden diilaaminen alaikäisille lapsille. Perin omituinen oli ainakin C.S.Lewisin Narnia-tarinoiden avausosan Velhon ja Leijonan kohtaus, jossa Pevensien sisarukset matkaavat Narniaan ja kohtaavat siellä Joulupukin, joka avokätisesti jakelee nassikoille jos jonkinlaista miekkaa, jousta ja tikaria. Suomessa olisi poliisi vienyt moisen pukin putkaan, jos ukkeli olisi torilla jakamassa teräaseita alakouluikäisille.

Sikapukit

Joulupukki voi olla paitsi asekauppias punanuttuisessa valeasussa, myös melkoinen sika miehekseen. Kirjaimellisesti pukki on possu Terry Pratchettin vauhdikkaassa fantasiaseikkailussa Valkoparta Karjupukki, jossa Kiekkomaailman lahjojen antaja Karjupukki on mystisesti kadonnut ja itse Kuolema, tuo luurankomainen viikatemies, joutuu tuuraamaan kollegaansa.

  Tästäkin tehtiin leffa.

Sikamaista käytöstä sen sijaan voi odottaa Pahalta Pukilta eli Bad Santalta. Samannimisessä vuoden 2003 mustassa komediaelokuvassa Billy Bob Thornton esittää pikkurikollista nimeltään Willie. Willien modus operandina eli rikoksen tekotapana on värväytyä tavarataloihin joulupukiksi tutustuakseen paikkoihin ja ryöstääkseen tavaratalon myöhemmin. Willie on tosiaankin varsin paha pukki, sillä Willie ei piittaa lapsista yhtään, ryyppää kuin pesusieni ja harrastaa muutenkin epämääräisiä asioita. 

Bad Santa työssään

Metsän musta pukki

Pieni omatunnon pilkahdus on kuitenkin pahimmassakin pukissa, ainakin jos kyse on ihmismuotoisesta pukista. Joulupukkia kun ei kannata sekoittaa kauhukirjailija H.P. Lovecraftin kuuluisaan luomukseen, kauhistuttavaan Shub-Niggurathiin eli Metsän-mustaan-pukkiin-jolla-on-tuhat-lasta.

 

Älä istu tämän pukin polvelle!

Jos siis istahdat pukin syliin ja tuntuu siltä, että punanutun, valkoparran ja tuikkivien silmien sijasta on tarjolla tuhansien mustien lonkeroiden massa ja vuohenkavioiset jalat, niin silloin on parasta jättää lahjatoiveiden antaminen myöhempään ajankohtaan ja kipaista kipin kapin kirjastoon perehtymään Lovecraftin luomaan Cthulhu-mytologiaan, jotta vastaava erehdys ei pääse toistumaan. Joulumieli kohoaa tutustumalla Vaski-kirjastojen Lovecraft-aineistoon, joka kelpaisi Suurille Muinaisillekin.

Hyvää joulua itse kullekin säädylle ja pukille!

Jussi

Ketä kiinnostaa: Am - I - Will : armoton kohtalonpyörä katkeroittaa suosikin

Osa 4. Salarakkaita ja riitaisia hovimiehiä: Oxfordin 17. jaarli, Edward de Vere (1550 - 1604)

Stoorin epävirallistakin epävirallisempi varjokalenteri etenee jo neljänteen luukkuunsa. Olemme etsineet näytelmäkirjailija William Shakespearea Lontoon hämärimpiä kujia mutkaisesti nuohoten ja raottaneet visusti vaiettujen valtiosalaisuuksien verhoa. Matkalla on törmätty mystisiin koodeihin naamioituihin salaviesteihin ja lavastettuihin kuolemiin. Salaisuuksista mahtavin ja maukkain on kuitenkin vielä koluamatta - intohimoisesti palava rakkauden liekki, sen kadottaminen ja raju katkeroituminen. Arvaatte varmaan, että siihen pureudutaan seuraavaksi.

Neitsytkuningatar Elisabet I ei ollut aivan niin siveellinen kuin hänen liikanimensä antoi ymmärtää. Hän oli mehiläiskuningatar, jolla oli lukuisia, keskenään kilpailevia rakastajia tai suosikkeja, kuten asia säädyllisemmin ilmaistiin. Eräs tunnetuimmista oli Oxfordin 17. jaarli Edward de Vere. 

Lordi Edward on tämän hetken varteenotettavin ehdokas salanimen taakse kätkeytyneeksi ”William Shakespeareksi”. Hän oli korkea-arvoinen, hovin sisäpiiriin läheisesti kuulunut ylimys. Hän oli myös teatterin suojelija ja tukija, runoilija ja näytelmäkirjailija itsekin. Suosikkiasemansa vuoksi de Verellä oli siihen poikkeuksellinen, kuningattaren sallima erityisoikeus. Muutoinhan ylimys ei saanut edes unelmoida kirjoittavansa rahvaalle.

On pakko myöntää, että de Veren puolesta puhuu uskomattoman monta yksityiskohtaa, ja moni arvoitus näyttää ratkeavan luonnollisesti. Peruslähtökohta on sama kuin Francis Baconin ehdokkuuden kannattajilla: Shakespearen näytelmien kirjoittajan on täytynyt olla sivistynyt ylimys, joka kuului hovin kovimpaan ytimeen ja tunsi sen sisältäpäin erityisen hyvin. Kukaan kirjoitustaidoton maalaistollo ei olisi voinut luoda sellaisia tekstejä. Myös näytelmien sisältö vakuuttaa de Veren puolesta. Ne paljastuvat vahvasti omaelämäkerrallisiksi – niissä on runsaasti tapahtumia, jotka näyttävät linkittyvän aukottomasti de Veren elämänkaaren kanssa. Tutut tarinat saavat hänen henkilöhistoriaansa vasten katsottuina aivan uudenlaisia tulkintoja, varsinkin Hamlet: de Veren äiti kiirehti Hamletin äidin tavoin nopeasti naimisiin miehensä kuoltua ja de Veren appi, Lordi Burghleyn lempinimi oli Polonius, kuten myös Hamletin. Lordi Edward oleskeli myös pitkiä aikoja Italiassa, mikä selittäisi Shakespearen loputtoman italialaisilla tarinoilla ja näytelmillä herkuttelun.

Mutta, se rakkaus, tuo tunteista jaloin ja petollisin – kaikessa suloisessa kukinnossaan rujoin ja kiihkossaan sokeuttavin. Antiikin kohtalontragediat löytävät Edward de Veren elämässä vertaisensa, ja nykypäivän kauniit ja rohkeat kalpenevat. Edwardin ja kuningatar Elisabetin uskotaan olleen nuoruuden rakastavaisia. Heille syntyi myös avioton lapsi vuonna 1573, Henry Wriothesley, romanttisten satujen hurmaava prinssi Tudor, joka piilotettiin lordi Southamptonin arvonimen taakse. Vieläkin hurjemman huhun mukaan de Veren isällä oli ollut suhde nuoren Elisabetin kanssa ja Edward oli sen liiton hedelmä. Edward oli siis oikeasti Elisabetin lapsi ja oman poikansa velipuoli. Huhu on hurja, muttei lainkaan poikkeuksellinen tai mahdoton. Aviottomat lapset asuivat sijaiskodeissa eivätkä saaneet välttämättä koskaan tietää aitoja sukujuuriaan. Tämän tulkinnan esittää myös tämän juttusarjan johdannossa mainittu elokuva Anonymous – Tuntematon. Sen mukaan William Shakespeare oli teeskentelijä ja petturi. Näytelmien oikea kirjoittaja oli salanimen taakse piiloutunut Edward de Vere, jonka suonissa virtasi kuninkaallinen veri. 

Rakkaus on kuitenkin katoavaista – samoin suosikkiasema, josta kilpailtiin hovissa alati. Ajan tunnetun vertauskuvan mukaan ihmiseloa ohjasi rouva fortuna - kohtalo. Hän pyöritti lahjomatonta sattuman, onnen ja onnettomuuden kohtalonpyörää (rota fortunae), jossa ylimykset kapusivat kunnian portaita aina vain ylemmäs kohti huippua ainoastaan mätkähtääkseen rajusti takaisin kuolevaisten joukkoon. Kuningatar oli Englannin rouva fortuna. Hallitsijan mieli tempoili ja ailahteli, suosikkeja tuli ja meni. Osa menetti arvonsa ja kunniansa, osa päänsä. Myös de Vere tippui hovin sisäpiiristä ja katkeroitui pysyvästi. Kuningatar ei ollut enää hänen muusansa eikä imartelevien silosäkeiden kohde.

Hovin suosikkijärjestelmä oli luotu kateuden, katkeruuden ja juonittelun villiksi temmellyskentäksi. Pahansuopaisuus vallitsi ja ilkeät huhut kiersivät, kun kyltymättömät hovimiehet janosivat lisää valtaa. Kuningatar ei jäänyt riidoista osattomaksi. Kaikkein uskaliaimmat suosikit uskalsivat haastaa myös hallitsijan. Eräs heistä oli Essexin toinen jaarli, Robert Devereux (1567–1601), kuningattaren entinen suosikki hänkin. Lordi Robertin kerrotaan tarjonneen Shakespearen näyttelijäseurueelle sievoista palkkiota Richard II -näytelmän esittämisestä. Pyyntö oli poliittisesti poikkeukellisen tulenarka. Näytelmässä on kohtaus, jossa hallitsija riisutaan vallanmerkeistään ja syöstään valtaistuimelta. Lordi Essex uskoi, että kohtauksen esittäminen näyttäisi kansalle, kuinka hylätty suosikki (Henry Bolingbroke) oli onnistunut aiemminkin syrjäyttämään tyrannin (Rikhard II) ja vienyt valtakunnan uuteen kukoistukseen. Shakespearen seurue suostui esitykseen, mutta ilmoitti olevansa puolueettomia näyttelijöitä eivät poliitikkoja. Ja liian arka aihe olikin. Esitys käynnisti Essexin toiveiden mukaisesti pienen kapinan, mutta se koitui hänelle nopeasti tappioksi. Hänet vangittiin ja teloitettiin Towerissa. Essexin viesti ei jäänyt kuitenkaan epäselväksi. Kuningatar Elisabetin kerrotaan oivaltaneen itseensä kohdistuneen arvostelun ja tuhahtaneen kiukkuisesti: ”Minä olen Rikhard II, ettekö muka näe sitä?”

Essexin jaarlin kohtalo on jälleen kerran osoitus siitä, kuinka poliittisesti herkkä asema teatterilla oli Shakespearen aikana. Teatterinäytöksiä sääti niin maalliset kuin sielunhoidollisetkin ohjeet, joiden mukaan näytelmäkirjailijoiden oli tanssittava säilyttääkseen lupansa ja vapautensa. Kruunulla ja kirkolla oli omat sensuuriviranomaisensa, jotka tarkastivat näytelmien sanomien oikeaoppisuutta. Essexin kapina sai valtiollisen koneiston kiristämään otettaan entisestään. Tästä lähtien kaikki Englannin historiaa kuvittavat näytelmät oli tarkastettava etukäteen valtioneuvostolla (privy council). Tämä lienee merkittävä syy, miksi Shakespeare keskittyi nyt Englannin sijasta antiikin Roomaan ja sen kertomuksiin tyranniasta.

Näytelmien syvä poliittisuus  pakotti ylimyksen kirjoittamaan salanimellä. Muuta vaihtoehtoa ei yksinkertaisesti ollut. Samasta syystä  uskotaan, että "Shakespeare" oli jonkin ylimyksen ja hyvin todennäköisesti Edward de Veren salanimi. Viimeisenä todisteena ovat hänelläkin salaviestit, jotka paljastavat "oikean" kirjoittajan: de Veren sukuvaakunassa leijona puristaa katkennutta peistä = spear-shaker! Salatun henkilöllisyyden puolesta puhui myös Shakespearen tapa kirjoittaa nimensä väliviivalla: Shake-speare. Väliviiva tulkittiin hänen elinaikanaan liki poikkeuksetta salanimeksi. Jääkö tässä enää epäilyksiä? Onko Shakespearen arvoitus vihdoinkin ratkaistu lopullisesti? 

Arvio: Ns. oxfordilaisten moraalisena tavoitteena on ollut palauttaa kunnia näytelmistä niiden oikealle kirjoittajalle: Edward de Verelle. Lukuisat yksityiskohdat puhuvat hänen puolestaan. Hänet onkin jo melko laajasti hyväksytty todelliseksi ”William Shakespeareksi”. Yksimielisyyttä asiasta ei kuitenkaan vielä ole - päinvastoin. Lordi Edward oli toki runoilija, mutta hänen tunnetut teoksensa jäävät tyyliltään ja laadultaan valovuosien päähän ”Shakespearen” tasosta. Toiseksi hänet tunnettiin hyvin hankalana ihmisenä  – röyhkeän pöyhkeilevänä ja ylpeänä suosionkalastajana, joka ei olisi ikinä suostunut kirjoittamaan salanimellä saati jättänyt nauttimatta Shakespearen valtavasta kansansuosiosta. Hänen luontonsa ei olisi yksinkertaisesti kestänyt sitä, että joku toinen poimi hänen työnsä rikkaat hedelmät. Kaikkein musertavin kritiikki osuu hänen vakuuttavimpaan puolustukseensa – hänen elämäänsä. De Vere kuoli jo vuonna 1604, mutta Shakespeare kirjoitti näytelmiä vielä sen jälkeen. Saattaa toki olla, että de Veren tekstejä muokattiin hänen kuolemansa jälkeen ajankohtaisemmiksi ja esitettiin vasta sitten Shakespearen nimellä. Todennäköisintä lienee silti – kaikesta romantiikkojen vastustelusta huolimatta – että oxfordilaisten teesit kaatuvat omaan näppäryyteensä. De Vere istuu toki silmämääräisesti vilkaistuna kuin valettuna Shakespeareksi, mutta vain silloin kun todistusaineisto kerätään hyvin valikoidusti. Kun rikospaikkaa katsotaan laajemmin, ilman ennakkoasenteita, joudutaan etsimään myös muita mahdollisia syyllisiä. Matkamme siis jatkuu...

Kiinnostuitko?

Täältä löytyy lisää:

ShakespeareOxford-society 

The de Vere Society

Shakespeare Oxford Felloship