Liian nuori äidiksi?

 

Mila Teräs: Sininen huone

Kustantaja: Otava

Sivuja: 312

Mitenkäs te naiset, tunnetteko te olevanne valmiita äideiksi? terveydenhoitaja kysyy. Sigrid vaihtaa asentoaan sohvalla. Istuin narskahtaa. Muutama katse lennähtää häntä kohti. Yksissäkään silmissä Sigrid ei näe jälkeäkään niistä kysymyksistä, jotka tukkivat hänen mielensä: Miten pysyä tyttönä, raikkaana kuin jasmiininkukka, kun hänestä pitäisi tulla yhtä aikaa nainen, aikuinen ja äiti? Osaako hän kasvattaa lapsen siten, ettei sille jää mitään pahoja traumoja? Ettei se ryhdy rikolliseksi tai narkomaaniksi?

Sigrid, 17 vuotta, lukio-opinnot jäissä, töissä taidetarvikeliikkeessä. Elämä hakee suuntaansa, mutta se on hyvää. Eräänä aamuna raskaustestiin piirtyvät kaksi viivaa pyöräyttävät kuvion uuteen uskoon: Sigridistä tulee äiti. Epäuskon ja kauhun lamaannuttama Sigrid totuttelee odottamattomaan elämäntilanteeseen. Lapsen isä, poikaystävä Sampsa, ei hyväksy tilannetta, vaan koettaa taivutella Sigridiä raskaudenkeskeytykseen.  Abortti ei kuitenkaan ole Sigridille vaihtoehto, vaikka muut pitävätkin sitä itsestään selvänä ratkaisuna. Kaveritkin ihmettelevät tytön päätöstä pitää lapsi, vanhemmat ja sukulaiset kauhistelevat kasvavaa vatsaa.

­– Totta kai mäkin olen vähän surullinen, Pirje aloittaa. – Ihan kuin mä menettäisin ystävän,kun sulle tulee vauva. Musta ei ole tulossa äitiä vielä pitkiin aikoihin. Mua kiinnostavat ihan toisenlaiset jutut… Vaikka tietysti mä olen sun puolestasi onnellinen. - - Sigrid pohtii, onko hän ajatellut asioita riittävästi Pirjen kannalta. Ehkä Pirjestäkin tuntuu siltä, että hän lipuu pois, menee tuosta vain toisenlaiseen elämään välittämättä siitä, seuraako Pirje perässä vai ei.

Lopulta Sampsa päättää haluta sekä Sigridin että vauvan, ja pariskunta muuttaa vähine tavaroineen pieneen yksiöön. Yhdessä he yrittävät valaa uskoa rakkauteen, jotta lapsella olisi ehjä perhe. Yrityksistä huolimatta Sampsa ei kuitenkaan ole läsnä, vaan häntä vievät sählytreenit, baari-illat, kaverit. Sigrid tuntee olonsa yksinäistäkin yksinäisemmäksi: hän ei ole kotonaan kolmekymppisten ensisynnyttäjien parissa, muttei ole enää tavallinen teinityttökään. Mihin Sigrid kuuluu? Keneen hän voi tukeutua? Äidiksi tuleminen saa Sigridin pohtimaan suhdetta myös omiin vanhempiinsa. Tärkeänä juonteena kirjassa on Sigridin yritys päästä perille edesmenneen isänsä Magnuksen elämästä ja persoonasta. Millainen isä oli, rakastiko hän Sigridiä? Isä tuntuu olevan vahvemmin läsnä Sigridin elämässä kuin koskaan aiemmin. Entä sitten äiti, joka kyllä elää, mutta häilyy vain etäisenä hahmona Sigridin elämässä?

Teräs kuvaa oivaltavasti Sigridissä tapahtuvaa muutosta. Aluksi pidin Sinisen huoneen kirjoitustyyliä vähän rönsyilevänä, mutta pidemmälle luettuani tulin toisiin aatoksiin. Sigridissä tapahtuu lyhyessä yhdeksän kuukauden ajassa kypsyminen ja vakavoituminen huolettomasta teinitytöstä vastuulliseksi vanhemmaksi. Tätä muutosta Teräs kuvaa runollisesti mutta äärimmäisen uskottavasti.

Maito on vuotanut sydämen puolelta. Se on kuin runo, rakkauden valkoisella musteella kirjoitettu. Sigridin ruumis on puhunut hänelle yöllä, kirjoittanut hänelle viestin. Yön rauhallisina tunteina hänen vartalonsa valmistautuu vauvan tuloon. Aivan kuin se haluaisi maitopisaroilla sanoa: Luota minuun. – Sigridin ruumis, viisas ja hyvä. Se sekä valmistaisi että ruokkisi pienen ihmisen.

   

Äidiksi tuleminen pelottaa, mutta samalla Sigrid tuntee suurta ja selittämätöntä iloa syntyvästä lapsesta. Kirja koskettaa kaikenikäisiä lukijoita, sillä äitiyden mysteeri lienee sama kaikille iästä riippumatta. Takuuvarma itkettäjä!

Lue tämä kirja, koska se

• on kaunis ja koskettava nuoren naisen kasvutarina
• auttaa ymmärtämään, mikä elämässä on tärkeää
• on suurten kysymysten, elämän ja kuoleman, äärellä

Kohtaamisia kehässä

Tiitu Takalo: Kehä

Kustantaja: Suuri Kurpitsa

Sivuja:60

16-vuotias nyrkkeilijätyttö Julia elää tavallista nuoren naisen elämää. Hän käy koulua, kuhertelee poikaystävänsä kanssa ja hakkaa salilla säkkiä.  Kun Julia tutustuu treeneissä ikäiseensä Alexandraan, asiat nyrjähtävät totutuilta radoiltaan. Tyttöjen välinen ystävyys syvenee ja herättää lähipiirissä hämmennystä, paheksuntaakin. Mutta minkälaiset seuraukset on sillä, kun tytöt joutuvat lopulta kohtaamaan toisensa nyrkkeilykehässä? Voiko rakastamaansa ihmistä lyödä?

Tarinassa on roolinsa myös Julian äidillä, joka on huolissaan itsenäistyvän tyttärensä edesottamuksista ihmissuhderintamalla. Äidin lisäksi sarjakuvassa esiintyy Eetu, Julian herttainen mutta keskenkasvuinen poikaystävä, joka ei aina ymmärrä Julian ajatuksenjuoksua saati hyväksy Juliassa tapahtuvaa muutosta. Tärkeässä osassa on tietenkin myös Julian tytöille epätavallisena ja raakanakin pidetty nyrkkeilyharrastus. Takalo pyrkii avartamaan käsitystä siitä, mikä tytöille on sopivaa. Kyllä, tytötkin voivat harrastaa lajia, johon liittyy väkivaltaa. Kyllä, tytötkin voivat rakastua välittämättä muiden mielipiteistä. Kehä ei myöskään jää turhaan jauhamaan sitä, mikä Julian seksuaalinen suuntaus on.  Kehä on koskettava tarina siitä, miten vähän sukupuolella on väliä silloin, kun kohtaa oikean ihmisen.

Kehän juonessa ei varsinaisesti ole mitään ihmeellistä. Tarina on yksinkertainen eikä sisällä mitään odottamattomia juonenkäänteitä. Takalon taituruus piilee kuitenkin ilmeikkäässä piirrostyylissä, joka saa henkilöhahmot elämään. Digitaalisessa maailmassa totumme usein näkemään kliinisen tarkkaa mutta samalla myös elotonta jälkeä. Niin lastenkirjat kuin animaatiotkin tehdään yhä useammin tietokoneella tai ainakin sitä apuna käyttäen. Ihmiskäden yksilöllistä jälkeä ei kone kuitenkaan osaa jäljitellä. Takalon viivaa ei voi kuin ihailla. Häntä pidetäänkin yhtenä sukupolvensa taitavimmista sarjakuvapiirtäjistä, eikä ihme: Takalo on saanut kuvataiteilijan koulutuksen ja osaa siis hyödyntää alansa tekniikoita laajasti. 

Tartu siis tähän teokseen

• jos haluat lukea herkistä, mutta vahvoista tytöistä 
• jos haluat lukea kauniin rakkaustarinan
• jos arvostat taitavaa ja ilmeikästä sarjakuvapiirtämistä
• joka tapauksessa!

Ihanat naiset Ruisrockissa

Emma: Hei, mä kävin viikonloppuna Ruisrockissa. Oli ihan hurjan paljon ihmisiä siellä. Kuulemma loppuunmyyty jokaisena päivänä. Kävin lauantaina ja sunnuntaina.

Essi: Mä olin siellä vain sunnuntaina – joskin illan päätteeksi toivoin, että olisin voinut olla siellä koko viikonlopun. Letkeä tunnelma, hyvä sää ja iloista festarikansaa.

Kirja mukana kaiken varalta (no en lukenut).

 
Emma: Mun makuuni oli kyllä liikaa tungosta. Esim. ku aattelin mennä kattoon Studio Killersiä, niin se teltta oli ihan tupaten täynnä jo varttia ennen keikkaa ja kaikki tuntu olevan ainakin 20 senttiä mua pidempiä, mitään ei nähnyt ja koko ajan tuli tönityksi. Alko ahdistaa ja parin biisin jälkeen oli pakko lähteä pois. 

Essi: Pituusongelma on myös mulle tuttu. Isommilla lavoilla oli onneksi screenit, joilta lyhytkasvuisempikin väki näkee, mitä lavalla tapahtuu.

Emma: Niin, ne screenit on kyl hyvät! Ja kun niillä on siellä paikalla monia kameroita ja ne screenien tallenteet on ihan kivasti siinä lennossa leikattu erilaisista kuvista. Ois kiva joskus itse päästä tekemään tuollaista reaaliaikaista livetaltiointia!

Mistä bändeistä sä siellä tykkäsit? 

Essi: No tietysti First Aid Kitistä, jonka vuoksi ylipäätään lähdin koko festareille:  

Scandinavian Music Group oli hyvä, kuten aina. Sueden ukotkin jaksoivat vielä heilua ja olivat sympaattisia välispiikkeineen. Entäs sinä?

 

Emma: Mä tykkäsin ihan kans kaikista noista. Ja lauantaina teltassa esiintyny Veronica Maggio oli huikean karismaattinen ja hyvä. En edes oo ennen juurikaan kuunnellu hänen musiikkiaan, mut livenä toimi erinomaisesti. Parasta Ruississa: ruotsalaiset naiset! ja Brett Anderson.

 

Essi: Samaa mieltä.

Emma: Tyhmintä Ruississa: kulku pois sieltä festareilta. 

Essi: Paitsi pyörällä se oli kyllä aika helppoa.

Emma: Mä olin jalan ja bussilla. Voisin vähän rageta siitä, miten huonosti ja väärin siellä informoitiin järkkärien toimesta ihmisiä sunnuntaina illalla. Mut en mä viitsi alottaa, ku siitä ei tulis loppua ollenkaan. Sentään silloin pääsi bussilla melkein kotiovelle. Aika luksusta verrattuna siihen, et edellisenä iltana oli kävelly yli tunnin kotiin. 

Essi: Lisään tyhmyyslistaan vielä vessat, joista sunnuntai-iltana oli tietenkin loppunut paperi.

Emma: Mulla oli omat paperit messissä. Ei festareille voi lähteä ilman vessapaperirullaa. Sillä voi pyyhkiä, jos sotkee itsensä ja sitte se aina loppuu vessoista.

Essi: Tiedän sen nyt. Aloittelijan moka. Mut hei, kerropa enemmän siitä Veronica Maggiosta: minkälaista musiikkia se on ja miksi se oli niin hyvä?

Emma: No se on sellasta ruotsinkielistä soulahtavaa poppia. Vähän niinku Anna Ternheim, mut ruotsiks ja reippaampaa ja iloisempaa.Tässä yksi livetaltiointi:

Toimi tosi kivasti siellä livenä ja tunnelma yleisön keskuudessa oli kans tosi hyvä. Vaikka ihmisiä oli paljon, niin ei ollut liikaa tönimistä. Ja jengi laulo mukana. Itse en osannu noita kappaleita, mut ei haitannu. 

Essi: Niin kuin Brett Anderson sen sanoi: jos et osaa laulaa mukana, taputa, ja jos et osaa taputtaa, hypi.

Emma: Mä vaan huojuin. Mut se oli tosi jees. Tuli hyvä mieli sillä keikalla.
Vastasko se First Aid Kit sun odotuksias? Ootko nähny sitä ennen jossain livenä? 

Essi: Vastasi odotuksia täydellisesti. Olen kuunnellut yhtyettä levyltä noin parin kuukauden ajan yhtä soittoa. Mikään muu ei käy. Taidan olla vähän fanaattinen sen suhteen! Kyse on siis ruotsalaisesta folkduosta, jonka muodostavat sisarukset Karla ja Johanna Söderberg.

Emma: Fanityttö -83? 

Essi: Myönnetään!  Musiikki on äärimmäisen melodista, ja vaikutelmaa korostaa se, että tytöt laulavat stemmoissa, vähän niin kuin Simon & Garfunkelin tyyliin.

Emma: Musta se niiden hittikappale The Lion’s Roar, vai mikä se nyt onkaan, on ihan todella, todella hyvä!

Essi: Suosittelen myös lämpimästi uuden levyn nimiraitaa Stay Gold. Ja monia muita! Stemmalaulantaa kuulee nykyään aika harvoin – ehkäpä yksilöllisyyttä korostavalle ajallemme on tyypillisempää myllyttää yksittäisiä supertähtiä kuin useamman artistin kokoonpanoja.  

Emma: Joo, varmaan totta tuo! Pitäisköhän katsoa, jos tonne Stoorin musatorniin sais kuunteluun tuon First Aid Kitin uuden levyn? Hyvä idea, minä! 

Essi: Hyvä tosiaan! Jos ne vain musastosta antavat sen meille lainaan.

Emma: Ootko muuten aikeissa joillekin muille festareille tänä kesänä? 

Essi: Vielä ei ole suunnitelmissa, mutta ehkä Ruisrockista intaantuneena menen vielä muuallekin. Onko sulla festarisuunnitelmia loppukesälle?

Emma: Aattelin parin viikon päästä mennä ainakin yhdeksi illaksi sinne H2Ö-festarille. Siellä soittaa mm. Cleaning Women, joka on musta yks suomen parhaista bändeistä. Ja tosi paljon siellä on kaikkee pientä ja isompaakin. Ja sitten viikko sen jälkeen on Puntala Rock, joka on sellanen vähän tee-se-itse-hengessä järkätty punkkifestari Lempäälässä leirintäalueella. Noi on tuollaisia Ruisrockia pienenmpiä tapahtumia ja sellaiset sopii mulle paremmin. 

Essi: Kuulostaa sopivan hörhöltä!

Emma: Tuon vois ottaa piruiluna, mut ei se mitään. On sopivan hörhöä.

Nyt, jos me lykätään tämä keskustelu tuonne Stoorin blogiin, niin ois kivaa, jos lukijat jättäis kans festarikommentteja ja -suosituksia. Kaikkia tapahtumia on maa kesäisin pullollaan ja olisi hauska lukea, millaisista festareista ja esiintyjistä muut pitää. Tai ei pidä.

Essi: Kommenttia siis kehiin!