Åsa Anderberg Strollo: Minna
Julkaisuvuosi: 2009
Suomentaja: Sirkka-Liisa Sjöblom
Sivuja: 288
Hetken kuluttua Minna astuu lapsuudenkotinsa ovesta sisään. Laskee viileän kakkulaatikon ylpeänä keittiönpöydälle ja raivaa sille vähän lisää tilaa, tuulettaa huolellisesti kaikki banaanikärpäset ulos ja avaa sitten laatikon. Prinsessakakku. Kylläpä äiti nyt ilahtuu! Vasta silloin Minna huomaa jalat, jotka pistävät esiin pöydän alta.”Äiti?”
Ei mitään reaktiota. Minna heittäytyy äidin viereen. Miksi rakas äitikulta viruu pöydän alla? Minna kyykistyy ja katsoo tarkemmin: äiti retkottaa liikkumatta selällään silmät kiinni, keltaisenkalpeana kuten tavallisestikin.
”Äiti?”
Kun
Minna Krall astuu syksyn ensimmäisenä päivänä uuteen lukioon, hän on päättänyt
aloittaa kokonaan uuden elämän. Luokan esittelykierroksella Minna kertoo
asuvansa Brommassa suuressa vanhassa huvilassa isänsä, tämän vaimon ja kahden
sisaruksen kanssa. Minna on aivan tavallinen tyttö.
Totuus
Minnan elämästä ei voisi olla paljon kauempana. Hän yrittää selviytyä
olosuhteissa, joissa mikään normaalia elämää muistuttava ei ole mahdollista. Skitsofreeninen
äiti on viettänyt viimeiset kolme kuukautta mielisairaalassa ja jättänyt Minnan
pärjäämään omillaan. Minna asuu sotkuisessa asunnossa poikaystävänsä Eddien
kanssa. He ovat jatkuvasti nälissään, mutta yrittävät tulla toimeen mahdollisimman
vähällä. Minna iloitsee siitä, että uudessa koulussa kukaan ei tunne häntä ja hänen
taustaansa ennalta - kunnes vastaan kävelee ärsyttävä Miss Perfect yläasteelta. Emma Larsson on kaikkea, mitä Minna ei ole. Hänellä on
rakastava perhe ja rahaa. Hänellä on taito kerätä ympärilleen uskollisia kannattajia,
kun Minna taas onnistuu piikikkyydellään karkottamaan potentiaaliset ystävät.
Väsyttää aivan oikeasti. Eikö hän saisi olla rauhassa? Eikö hän vain voisi käydä koulua, osallistua tunneille ja välttyä kaikesta muusta lapsellisesta touhusta. Piknikeistä, keräyksistä, yhteistyöstä, yhteisistä päätöksistä, luokkabileistä… Jättäkää minut rauhaan! En halua osallistua. Ei ole aikaa. Eikä varaa. Minna ei voi. Hänellä on muita velvollisuuksia. Eikä hän suoraan sanottuna edes osaa. Mistä ammentaa voimia näihin itsekeskeisiin pikku huoliin? ”Mun mutsi voi laittaa lasagnea.” ”Kaikki voi kai tuoda limsaa.” - - Sitä paitsi: kukaan noista tyypeistä ei edes haluaisi Minnaa mukaan – jos tiedettäisiin, kuka hän todellisuudessa on. Edes uusi Minna Krall ei ole samanlainen kuin muut.
Minnan
kauhuksi äiti ilmestyy takaisin kotiin psykiatrisesta sairaalasta eikä lainkaan
hyvävoimaisena. Äkkiä Minnalla on kädet täynnä hänen yrittäessään pitää kaikki
langat käsissään. On kovin vaikea ehtiä kouluun ajoissa tai valmistautua
matikan kokeisiin, jos on samaan aikaan huolehdittava, että vainoharhainen äiti
ottaa lääkkeensä, syö, käy pesulla eikä vahingoita itseään tai muita.
Ainoa
heiveröinen turva Minnan elämässä on Eddie, melkein poikaystävä. Heillä on
yhdessä hyviä hetkiä, mutta tosipaikan tullen Eddie pakenee: itsekin kaltoin
kohdeltuna hän ei kestä Minnan ripustautumista. Keskiluokkaista elämää viettävä
isä välittää Minnasta, mutta tietää tämän elämästä kovin vähän, ehkei haluakaan
tietää enempää. Hänellä on vaativa työ ja uusi perhe. On helpompaa olla sovittamatta
kuvioon teini-ikäistä tytärtä sekavasta nuoruudenliitosta. Minna ei uskalla kertoa
isälle totuutta äidistä vaan päinvastoin suojelee äitiään viimeiseen saakka, tuntee
hirvittävää syyllisyyttä jopa joutuessaan jättämään äidin kotiin koulupäivän ajaksi.
Äiti se on sentään surkeakin äiti.
Isä seisoo pihallaan ja antaa hänelle rahaa. Tämähän on kuin huonosta elokuvasta. Piinallista. Kiusallista. Noloa. Isä näyttää yhtä vaivautuneelta kuin Minnakin. Lopulta tuntuu kuin isä lukisi hänen ajatuksensa.”Meillä on kohta ruoka. Haluaisin kutsua sinut syömään… Mutta en voi varoittamatta Annaa etukäteen. Niin, ja kuten sanoin…”
Isä naurahtaa aseista riisuvasti, mutta kuulostaa enemmän siltä kuin häntä itkettäisi.
”Muista aina että… että…”
Mitä Minnan pitäisi muistaa? Että isää hävettää? Että hän rakastaa Minnaa? Että hän toivoisi asioiden olevan toisin? Evvk. Isä ei sano mitään. Hän vaikenee.
Kirjassa
parasta on aito ja kaunistelematon ihmiskuvaus. Lukija ui syvälle Minnan
nahkoihin. Minna on uskottava, lihaa ja verta ja hän toimii elämänsä kaaoksessa
riipaisevan johdonmukaisesti. Kirjan ansiosta on helppo ymmärtää, minkälaisissa
olosuhteissa nuoresta voi kehittyä koulukiusaaja. Kun kaikki on koko ajan
romahtamaisillaan eikä Minnalla ole ketään tukemassa, pienimmätkin
häiriötekijät on eliminoitava. Minnan elämä on pelkkää selviytymistaistelua. Kenelläpä
olisi varaa empatiaan, jos jää itse vaille kaikkea myötätuntoa.
Nyt Minna nostaa kirjansa muovikassiin ja lukitsee kaapin. Pitää keskittyä, etteivät toiset huomaa kuinka hänen kätensä vapisevat. Hän ottaa kassinsa, kiertää rivat ranteen ympärille ja kääntyy. Taas pitää ohittaa pöydät. Nyt Said ja Theo ja Emma ja koko luokka tuijottavat Minnaa ja Emma puhkeaa ryöpytykseen:”Minna, sä voisit edes yrittää joskus! Kaikki muutkin tässä luokassa yrittää. Tekisit osuutesi!”
Minna ei nosta katsettaan. Tietenkään hän ei ole aikonut vastata mitään. Mutta äkkiä hän tuntee itsensä täysin levolliseksi. Jääkylmäksi. Kuolemanväsyneeksi. Ikivanhaksi kuin dinosaurus. Ja hän katsoo tuota pientä, typerää, suutaan soittavaa teinibarbia ja hänen kiljuvia mölyapinoitaan, jotka nököttävät pöydällä. Ja vastaa hitaasti ja hyisen painokkaasti:
”Vittuako sä siitä tiedät..?”
Kirjan
aihe on synkkä, mutta ei toivoton: se
kouraisee syvältä, mutta ei jätä ahdistuksen valtaan. Paljon lukevana harmillisen
moni kirja luikahtaa mielestä jälkiä jättämättä. Minnan kohtalo oli
mielessä monta päivää vielä lukemisen jälkeenkin, mistä voi päätellä, että Minna on harvinaisen vahva kirja. Se kiskaisee mukaansa niin nuoren kuin jo kypsemmänkin
iän saavuttaneen lukijan eikä aliarvioi ketään. Suosittelen.
