Pojilla olisi vähän sanottavaa. Kuunteles tätä!
Jesse Andrews: Maailmankaikkeuden huonoin elokuva, eli Minä, Earl ja kuolemansairas tyttö (WSOY 2012)
Äiti haluaa, että huumorintajuinen, mutta ujo ja ruma Greg ystävystyisi syöpää sairastavan koulukaverinsa kanssa. Mitä hyötyä siitä olisi? Mitä kuolemansairaalle voi sanoa? ”Huvittaisko hengata (koska sulla ei ole paljoa aikaa jäljellä)?”
Eikä Rachel ole edes hyvännäköinen! Rachel on täysin kalju. Ihan kuin Darth Vader ilman maskia!
Kaveri-Earlin kanssa Greg päättää filmata Rachelista elokuvan. Huono idea. Rachel ei ole mikään innoituksen lähde. Gregin ja Rachelin ystävyydestäkään ei tule lopulta jalostavaa kokemusta. Mitään ihmettä ei vaan tapahdu. Elämä nyt on sellaista.
Kuinka huono maailmankaikkeuden huonoin elokuva sitten oli? Niin huono, että se Gregin mukaan tappoi jonkun.
Mikael Niemi: Aivot pellolle (WSOY 2011)
Nimettömäksi jäävä lukiolaispoika saa nolot pakit koulun kauneimmalta tytöltä. Hänelle nauraa koko koulu, jonka pinnallisuus ja kaavamaisuus joutuu pian pojan tarkan kritiikin kohteeksi. Verbaalisesti lahjakkaana hän löytää vihansa purkamiseen runouden ja lataa konekiväärinsä. Kynä iskee tulta! Mutta ilmoitustaululle kiinnitetyt värssyt ovat rehtorin mielestä yllytys väkivaltaan, ja lappuset lentävät roskikseen.
Mutta poika aikoo jatkaa tahallista ärsyttämistä teoilla, jotka hänestä ovat rohkeita, niin kauan kuin ne tuntuvat kiusallisilta muista. Ystävyys aseita ihannoivan, koulukiusatun Pållen kanssa ei ole se paras ratkaisu.
Torstin elämässä mikään ei ole kohdallaan. On helpompi ottaa etäisyyttä ahdistaviin asioihin kuin katselisi elämää kameran linssin kautta, elokuvaa kuvaten ja ohjaten. Vaikeimmat kohtaukset on armeliasta himmentää, tiivistää ja leikata. Mutta elämä ei ole elokuvaa, eikä käsikirjoitusta voi kirjoittaa uusiksi.
Torsti on pitkäaikaistyöttömien alkoholistivanhempien poika. Perhe elää syrjäytymisuhan alla, eikä Torstinkaan tulevaisuus näytä lupaavalta. Torsti on se, joka vastaa koko perheen asioista, mutta vastuu on liian suuri, eivätkä asiat etene actionleffan tapaan nopeatempoisesti heti alkuviikosta, eikä oikeiden ongelmien kimppuun käydä jytinällä. Loppuun mahtuu kuitenkin Happy End ja kamera- ja tyttöystävähaaveen toteutuminen.
Nikon elämä pyörii pienissä, mutta poikaa kovasti pelottavissa ympyröissä kodin ja koulun maisemissa.
Ala-asteella Niko oli roska, eikä hänellä ollut siitä mitään valittamista, mutta yläkoulussa kaikki alkaa alusta. Pienikokoista pilkataan taas. Reppu on kuin kivillä täytetty, eikä tietokoneliuskasta selviä millainen lukujärjestys on. On vain hyvä, jos ei törmää koulun käytävillä rikollista uraa aloittelevaan isoveljeen. Nälkäinen Niko tunnustaa kaipaavansa viikonloppuisin kouluun, koska siellä tarjoillaan lounas klo 10.45. Työttömäksi jättäytynyt, merihenkiseksi muuttunut äiti sen kuin humputtelee Ruotsinristeilyillä. Isä oni haamu, joka lähti viemään lottoa ja jäi sille tielleen. Taitaa mietiskellä oikeaa riviä vielä pitkään, isoveli tuumaa.
”Söin loput kriikunat (ennen kuin äiti ehtii heittää ne roskiin jonkun tappavan taudin nojalla) ja katsoin Mr. Beanin televisiosta. Se lohdutti hieman. Yksinäisyys kolmetoistavuotiaana on hyvin yksinäistä.”
Näitä kirjoja yhdistää tyylilaji nimeltä musta huumori. Se tarkoittaa kerrontatapaa, jossa vakavat ja traagiset asiat käsitellään humoristisesti. Oleellista on, ettei kertojalla ole mitään mahdollisuutta paeta tai muuttaa elämäntilannettaan. Hän voi vain yrittää selviytyä parhaansa mukaan. Lukija säälii kertojan kovaa kohtaloa, mutta ehkä huumori tuo valoa myös kertojan omiin kokemuksiin? Kipeästä kokemuksesta voi nimittäin tehdä vitsin avulla vähemmän kauhean. Pelottavista asioista kertomisen vieminen äärimmäisyyksiin pienentää tuskantunnetta. Näin elämä tuntuu hallittavammalta.
Musta huumori saattaa muistuttaa sarkasmia, satiiria ja ironiaa.Lukijalle mustan huumorin äärimmäisten ilmiöiden ja tarkkojen havaintojen lukeminen voi olla täyttä itsekidutusta. Mutta tällaisia kirjoja voisi olla enemmänkin, vai mitä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti