Toivottomia tapauksia? – vanhoja varastoituja nuortenkirjoja

Pääkirjaston varaston sokkeloista löysin oman menneen nuoruuteni suosikkikirjoja ja lukemattomia muita 1970-80-luvuilla ilmestyneitä nuortenkirjoja, joissa kaikissa huomasin vasta näin vuosikymmenten jälkeen samoja piirteitä. Nämä ohuet, parisataasivuiset, usein kirjoituskilpailun tuloksena ilmestyneet, ehkä palkitutkin kirjat vakuuttivat, että nuoruus oli ongelmallinen ikäkausi paitsi aikuisille myös nuorille itselleen.

Tuolloin nuortenkirjallisuus oli lajina vielä uutta. Se haki omaa ilmettään, ilmaisutapaansa ja aiheitaan, joilla erottua lapsille ja aikuisille suunnatusta kirjallisuudesta. Kirjailijat keksivät aiheensa silloisten nykynuorten elämää tarkkailemalla ja kertoivat sitten heille heidän omaa tarinaansa, sillä äänellä, minkä kirjailija nuorissa kuuli. Kapinahenki pistettiin merkille herkästi.

Oudot, yliluonnolliset aiheet eivät innostaneet kirjailijoita. He kertoivat siitä, mikä oli totta ja arkipäivää, ja erityisesti siitä, mikä arjessa mätti. Nuorille tarjottiin esikuvia, jotka kertoivat, miten kuului käyttäytyä ja sopeutua, ja mitä tapahtui, jos ei totellut. Kapinahenki kun piti kukistaa valistavin esimerkein ja helposti samastuttavin hahmoin. Muiden vaikeuksista lukeminen kyllä kiinnosti, jopa hätkähdytti ja sai lukijan ehkä tuntemaan itsensä omine ongelmineen ihan normaaliksi tapaukseksi.

Oletko koskaan ajatellut, että kaunokirjallisuus kertoo pääjuonen ohella paljon siitä ajasta, jolloin se on kirjoitettu? Nuortenkirjallisuus oli erityisen vahvasti 70-80-luvuilla oman aikansa yhteiskuntatilanteessa kiinni kertoen realistisesti vanhempien työttömyydestä, rahapulasta, avioerosta ja alkoholismista sekä siitä, miten nuoret etsivät itseään ja paikkaansa maailmassa harrastusten, jengien, ammatinvalinnan ja seurustelun merkeissä. Yhteiskunnan tarjoama apu, terkkari ja sossu, olivat usein mukana kuvioissa. Vuosikymmeniä sitten vapaa-ajanviettotavat, muoti ja slangi-ilmaukset olivat aika toisenlaisia kuin nyt. Mutta silloinkin nuori oli välillä vastakkain kodin, kavereiden ja koulun kanssa. Hankalista tilanteista kuitenkin selvittiin ja jokin muuttui. Elleivät olosuhteet, niin oma suhtautuminen. Se, mikä teki lopullisen vaikutuksen lukijaan, kätkeytyi kirjojen loppuun. Nuortenromaaneilla oli, ja on usein vieläkin, onnellinen loppu.

Stooriin on tuotu näitä varaston vanhoja nuortenkirjoja esille. Kirjat ovat lainattavia. Niiden joukosta poimin muutaman makupalan:

Tuula Kallioniemi: Toivoton tapaus (Otava, 1978)

Tyttö nimeltä Juuti muuttuu entistä apaattisemmaksi koulussa. Veli ryyppää ja tekee lopulta itsemurhan hirttäytymällä. Juuti elää kuin unessa, huomaa koulun terveydenhoitaja. Juuti joutuu psykiatrisen sairaalan nuortenosastolle, jossa tapaa Tinken, rikollisen jengiläisen. Onko paikka heille oikea avun saamiseksi? Kannattaako edes haaveilla muutoksesta?

Leena Lehtolainen: Kitara on rakkauteni
(Tammi 1981)

Ken on 17-vuotias punkkari, velttoilija ja pakoilija ja niin täysin kyllästynyt kaikkeen, itseensäkin. Äiti toivoo pojastaan lääkäriä ja isä haluaisi pojan kiinnostuvan politiikasta. Ken itse ei halua kuin soittaa. Villi Mirka tempaa Kenin mukaansa liftireissulle. Ehkä bändistä voi jonakin päivänä vielä tulla jotakin?

Tuula Saarto: Bänät (Otava, 1981)

Kirja kertoo neljästä nuoresta, joista yksi on Lily, ankean, liimanhaistelijoiden asuinlähiön kaunotar, joka haaveilee rockurasta, mutta ei saa siihen äidiltään mitään tukea. Lily ei ymmärrä miksi äiti vihaa häntä. Lasse kadehtii lähiöläisiä jengeineen ja tappeluineen ja ihailee Lilyä. Mutta Lilylle merkkaa jotain vain musiikki ja pääseminen Lontooseen.

Mirjami Hietala: Minä, Vincent ja mustat linnut (Tammi 1978)

Maijan on pidettävä koulussa esitelmä taidemaalari Vincent van Goghista ja selvittävä häpeällisestä esiintymispelosta. Sitten isä saa sydänkohtauksen ja isosisko ja muut perheenjäsenet purkavat huoliaan Maijalle. Maijalle tarjoutuu useita selviytymiskeinoja, kuten kasvatusneuvola ja lääkkeet, mutta parhaimman avun hän saa sittenkin läheltä, omasta turvallisesta kodistaan ja muista perheenjäsenistä.

Anna-Greta Winberg: Jotkut senkun häipyy (Tammi 1972)

13-vuotias Madde tietää, miltä tuntuu kun isä yhtäkkiä häipyy kotoa kysymättä lasten mielipidettä asiasta ja miltä tuntuu, kun pitäisi tavata isän uusi tyttöystävä Siv. Mutta Madde tietää myös sen, miltä tuntuu, kun rakastuu ekan kerran maailman söpöimpään poikaan Johaniin pörröisessä villapaidassaan.

Marianne Backlén: Tyttö tanssii (WSOY 1978)

13-vuotias Satu haaveilee balettitanssijan tai runoilijan urasta. Hän on juuri astumassa ulos lapsenkengistään ja haluaisi tehdä kaikkea, mitä ei ole ikinä ennen tehnyt. Hän haluaisi rakastua, mennä discoon ja matkustaa. Äiti vaan hössöttää ja isosiskolla on omat menonsa. Kukaan ei oikein ymmärrä. Onneksi on kissa, joka kuuntelee murheet.

Anna-Liisa Haakana: Ykköstyttö (WSOY 1981)

”Mie ootan lasta, sanoin, ei ollut muita sanoja asian selkeään ilmaisuun.” Äidin kiltti tyttö Anitra aloittaa yöjuoksut ja tuleekin 16-vuotiaana raskaaksi, vaikka pitäisi aloittaa järkevästi lukio-opinnot. On siis etsittävä työpaikka, mutta Anitra kaipaa ennen muuta rakkautta. Miten heitukasta koulittaisiin vastuullinen?

Liisi Hietanen: Kesä kartsalla (WSOY 1976)

On kuuma kesä Helsingin Kalliossa. 13-vuotias Saku joutuu hyvästelemään sairastuneen kasvattiäitinsä ja muuttamaan takaisin oman äidin ja pikkuveli Köpin luo. Köpi jää pitkälti Sakun hoidettavaksi, mutta pikkuveljen kanssa onkin ihan hyvä olla, hän kun ei komentele, eikä väheksy, kuten äiti, joka ei kehtaa kertoa kenellekään, että Saku on palannut kotiin.