Lapsuuden sankareille

Ensikosketus KISS-yhtyeeseen jätti pieneen poikaan lähtemättömän uurteen. Rehellisesti sanoen hänen maailmansa muuttui peruuttamattomasti siitä hetkestä lukien, kun hänen kuuloaistimensa täyttyivät yhtyeen jylhän Detroit Rock Cityn sulosävelmistä. Poika ihastui näihin maskimiehiin ja heidän musiikkiinsa välittömästi. Kasettinauhuri joutui koville, kun kavereilta ääniteltiin kaikki mahdollinen KISS tuotanto. Lujille joutuivat myös vanhemmat – heille yhtyeen hienot laulumelodiat tai kitarasoolot eivät auenneet aivan yhtä mestarillisina teoksina. Oma huone pantiin uusiksi. Seinät vuorattiin bändin julisteilla, ja koetettiinpa näitä maskimiehiä myös ikuistaa paperille. Kasvoille ei kuitenkaan uskallettu maskeja piirtää.


Tarinan poika ei ole Mr. Lordi, vaikka hänen antaumuksellinen innostumisensa KISSiin on tunnettua ja sen synty kovin samantapaista. Tarina kertoo itsestäni, ja monista muista 1970-80-luvulla lapsuutensa ja nuoruutensa viettäneistä. Tämä on siis avoin kirje lapsuuden sankareille. Haluan tällä kirjoituksella kiittää bändiä siitä, että he ovat saaneet allekirjoittaneen kiinnostumaan musiikista ja pitäneet yllä uskoa musiikin ylivertaiseen kykyyn valloittaa sielu ilolla – myös niinä synkempinä aikoina. Heidän ympärilleen kietoutuneella mystisyydellä on varmasti myös osansa siinä, että niin moni on bändin vietäväksi antautunut. He ovat olleet monella tapaa niitä kaivattuja supersankareita, jotka ovat astuneet sarjakuvalehdiltä ja tulleet lihaksi.

Hotter than Hellsinki

Paluu lapsuuteen on varmasti meidän jokaisen jo hiukan kauemmin maanpäällä astelleen enemmän tai vähemmän salattu toive. Turhaan ei puhuta alati yleistyvästä ja syventyvästä nostalgiakaipuusta. Itselle paluu pienen pojan sielunmaisemaan koitti viime viikon tiistaina, kun KISS rahtasi rocksirkuksensa Helsinkiin osana Alive35-juhlakiertuettaan. Vaikka kyse oli jo kolmannesta kerrasta, kun näin heidät elävänä, oli todistettavana jälleen kerran aikamoinen, lähes täydellinen rock'n'roll show!

Noin kymmenessä minuutissa loppuunmyyty Helsinki Areena oli pullollaan innokkaita faneja. Ihastuttavinta oli huomata se, kuinka paikalle oli saavuttu koko perheen voimin: KISS on siirtynyt perintönä isiltä ja äideiltä lapsille. Näistä on oivallinen esimerkki viereisessä kuvassa, joka on napattu KISSin kotisivuilta: www.kissonline.com. Siinä nuori suomalaisfani "fanittaa" Demonia eli Gene Simmonsia ihan kympillä :-D tai tässä yhteydessä paremminkin \../ \../

H-hetken lähestyessä rytmikkäät ja yhä voimistuvat ”We want KISS” -huudot alkoivat täyttää salia. Lopulta odotus palkittiin, kun valot sammuivat ja ”Aaaaaaaaaaall right Helsinki! You wanted the best, you got the best! The hardest band in the world …KISS!!!” raikui läpi areenan. Muutama nuotti, ja sitten räjähti. Suuri KISS-banderolli tippui alas, ja sen takana yhtye laskeutui katon rajasta lavalle ufoa muistuttavan telineen päällä. Sankarit olivat keskuudessamme.

Pommeja ei säästelty myöhemminkään – eikä liekkejä, jotka lämmittivät jopa päätykatsomossa nauttineen kuulijan otsaa. KISSin kolmea ensimmäistä levyä vahvasti syleillyt setti sai tukea yltäkylläisen runsaasta visuaalisuudesta. Kaikki vanhat sirkustemput olivatkin läsnä. Pommien ja paperisilpun lisäksi ammuttiin kitaralla raketteja, syöstiin tulta ja mässäiltiin verellä sekä lennettiin niin katonrajaan kuin keskelle yleisömerta. Tätä namia kesti yli kaksi tuntia. Ylistävä keikkaraportti löytyy esim. Turun Sanomista.

Kiitos kuuluu kaikille läsnäolijoille - ennen kaikkea teille lapsuuteni sankarit. Sillä mitä me olisimme ilman näitä sankareita, joita voi ihailla ja joihin voi ainakin mielikuvien tasolla yrittää samaistua?

Minä olisin ainakin suunnattomasti köyhempi…

In a world without heroes
There's nothing to be
It's no place for me
(KISS: A World Without Heroes)