perjantai 29. toukokuuta 2009

Kymmenen ja muutama muu levy, jotka muuttivat maailman(i)

osa 2: kasvun, kivun ja toivon aika

Henkilökohtainen musiikkimatka jatkuu – nyt entistäkin henkilökohtaisempana!

Kahdeksankymmentäluku oli loppujen lopuksi aika viatonta aikaa. Kaikki oli perustaltaan satumaisen kaunista, kilttiä ja usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen eli syvällä rinnassani. Kun tämä henkilö varttui, maailma avautui aivan uudella tavalla. Se oli kuin hyökyaalto. Nuoren mielen valtasi suunnaton hämmennys. Elo oli pääasiassa huoletonta – ilman suurempia murheita tulevasta. Nuorella ihmisellä oli niin paljon edessä ja voitettavana. Elämän avaamat mahdollisuudet vaikuttivat ylitsevuotavalta, hedelmiä pursuvalta runsaudensarvelta.

Huolettomuuden kaapuun puetussa turvallisuudessa lepäsi kuitenkin hybris – ylpeydellä oli seurauksensa. Maailman avartuessa moni käpertyy sisäänpäin. Kun uusi maailma pelottaa, turvasatamaa aletaan etsiä tiukemmin ja yhä syvemmältä oman mielen sopukoista. Alkaa oman mielen entistä tarkempi kartoitus. Samalla kaikesta tulee hyvin intensiivistä ja henkilökohtaista – varsinkin mieltymyksistä.

Niin,

myös elämän umpikieroon kasvanut huumorintaju onnistui yllättämään ja iskemään välähtävänä salamana rajusti kasvoille. Luvassa oli eittämättä ihmiselämään pakosti kuuluvia karvaita pettymyksiä ja suuria luopumisia. Tämäkin heijastui väistämättä musiikkimieltymyksiini. Musiikki oli entistä tiukemmin elämisen perusta. Se oli tapa kanavoida sielunliikkeitä, tuntea olevansa olemassa.

Seuraavassa on luvassa aika lohduttomia, mutta samalla äärimmäisen kauniita ja herkkyydessään liki lyömättömiä, henkilökohtaisesti tärkeitä musiikkialbumeja. Mitä nämä sitten kertovat minusta tai yleisestä 1990-2000-luvun vaihteen kulttuurista? Ihan vain varmuudeksi vakuutan vielä lukijalle, etten minä oikeasti näin synkkä ihminen ole. Ehkä se on vain ohjelmoitu ihan kansanluoteeseen asti, että nimenomaan melankolinen musiikki herkistää ja rikastaa sielua. Ei sille itse voi mitään, että juuri surumieliset sävelkuviot ja tulkinnat tarrautuvat herkimmin kiinni. Vastuu jää joka tapauksessa jälleen kerran vain ja ainoastaan lukijalle.

Faith No More: Angel Dust (1992)

U2 oli onnistunut tiivistämään jo 1990-luvun alussa koko vuosikymmenen musiikillisen vallankumouksen ja määrittelemään sen suunnat. Kyse oli tyylilajien valtavasta kirjosta ja niiden kiivastuvasta virrasta. Kokeilusta, musiikkilajien postmodernista sekoittamisesta ja yhdistämisestä tuli salonkikelpoista muotia. U2:n Achtung Baby onnistui myös allekirjoittanutta avartamaan musiikkimieltymyksiään – kokeilemaan rohkeasti jotain erilaista. Faith No Moren monipuolinen Angel Dust onnistui kanavoimaan uuden polven musiikillisen luovan nerouden. Levy ei ole sillisalaatti, jossa on jokaiselle jotain. Se on sitä vastoin todellinen musiikillisen nerouden ilmentymä ja sen kirjavuus, luovan hulluuden synnyttämä, äärimmäisen tarkkaan mietitty ja taiteellisesti kunnianhimoinen mestariteos. Levyllä liikutaan sulavasti raskaasta metallista diskolattioille, hämäriin pubitunnelmiin ja herkkään tunnelmointiin. Sanat eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä virtuoosimaisuutta ja runsautta, mitä tältä levyltä löytyy. Kokonaisuutta pitää kasassa ja sitä ohjaa suvereenisti vokalisti Mike Patton, jonka monipuolinen äänenkäyttö on sitten jo oma ylistävä tarinansa.

Alice in Chains: Dirt (1992)

Grunge oli 1990-luvun alkupuoliskon kova juttu. Tässä yhteydessä olisi helppoa nostaa esille Nirvanan Nevermind-albumi, joka muutti kiistatta liki yhdessä yössä koko populaarimusiikin kentän. Nuorten miesten vihainen ahdistus ja uuden sukupolven kapina sai hetkessä uudet, uskottavat kasvot. Samassa hengenvedossa ylistyksen ansaitsevat Pearl Jamin jylhän kaunis ja rosoinen Ten ja Soundgradenin nerokas ja raskas Superunknown. Valitsin tähän kuitenkin amerikkalaisen uuden aallon edustajaksi kenties sen raskaimman - Alice in Chainsin maagisen Dirt-levyn. Levy on ennen kaikkea ahdistava ja synkkä. Mutta niin ovat sen sanoituksien teematkin huumeriippuvuuden kiroista ja läheisten kuoleman aiheuttamasta tuskasta.

Depeche Mode: Songs of Faith and Devotion (1993)

Ahdistus jatkuu ja syvenee. Nuoren, aikuistuvan mielen hämmennys ja myllerrys löysivät uuden ukkosenjohdattimen Britanniasta. Kerroin jo, kuinka U2 oli madaltanut rimaa eri musiikkilajeihin tutustumiselle. Konepop oli alkanut maistua U2:n kokeilujen myötä. Samanaikaisesti perinteinen elektropop-bändi oli ottanut aimo harppauksen rockin rosoisempaan suuntaan. Depeche Moden Songs of Faith and Devotion on yhdellä sanalla vangittuna kaunis levy. Kuulija kuljetetaan jylhän tummiin sävyihin, ja viimeistään Dave Gahanin sametinpehmeä ääni viettelee hänet kuin huomaamatta sen lämpimään syleilyyn. Kyllähän tässäkin lauletaan elämäntuskasta, itsepetoksesta, syyllisyydestä ja muista mukavista asioista, mutta kuunnelkaa vaikka Violator-levyn Enjoy the Silence –biisiä, jollette usko. Lupaan taas aivan hurjasti, mutta siinä on kenties se maailmankaikkeuden kaunein popsävelmä.

Nine Inch Nails: The Downward Spiral (1994)

Nyt ollaan jo syöksykierteessä. Tutustuin Nine Inch Nailsiin sattumalta. Todistin mykistyneenä keskellä yötä suorassa lähetyksessä, kuinka tämä yhtye esiintyi vuonna 1994 Woodstockin 25-vuotisjuhlafestivaaleilla. Energinen keikka räjäytti tajunnan. Trent Reznor on eittämättä nero, ja hänen dramatiikantajunsa käsittämättömän nerokas. Bändi saapui lavalle sateessa itsensä mutaiseksi lianneen yleisön tavoin täysin yltä päältä mudassa. Myös kappalevalintojen dramatiikassa oli paljon muilla opittavaa. Siirtyminen tunnelmasta toiseen tapahtui sulavasti silmänräpäyksessä. Olin myyty. Tämä on yhä edelleen paras koskaan näkemäni keikka. Yhtyeen keikat, kuten levytkin ovat olleet myös jatkossa viimeiseen pilkkuun asti harkittuja kokonaistaideteoksia. Itse levyyn. Tämä on teollisuusmetallia, jossa raskas musiikki ja varhainen elektroninen musiikki yhdistyvät. Teema on jälleen synkkä, yhden, ihmisyyteen pettyneen yksilön lohduton syöksykierre. Mutta on se kyllä hyvää (terapia)musiikkia!

Kent: Isola (1997)

Sitten otetaan ahdistukseen pohjoismainen näkökulma. Kentin Isola on synkän kaunis kitarapop-levy ruotsalaisesta kansankodista. Kitaravallien komeasti kuultava haikeus ja ihmissuhteita ruotivat sanoitukset ovat kuin Ruotsin vastine seesteisemmälle U2:lle. Tässä on vinkki kaikille ruotsinkieltä vieroksuville: kyllä myös se on kaunis ja rikas kieli. Uskottavuus ei vaadi englantia. Sen oppi Kentkin kantapään kautta. Kun maailmanvalloitus ei onnistunut englanniksi, yhtye palasi äidinkieleensä ja on tällä hetkellä varmasti Ruotsin suurin ja suosituin yhtye.

Paradise Lost: One Second (1997)

Onko synkkyydellä eri sävyjä? Paradise Lost, jos kuka, on sen osoittanut. Yhtye teki One Second -levyllään huiman pesäeron aiempaan death- ja goottimetallituotantoonsa. Nyt etualalle astui monen fanin suureksi pettymykseksi syntetisaattorit. One Secondissa kuuluukin hyvin vahvasti Depeche Moden vaikutus. Yhtyeen sanoitusten teemat eivät kuitenkaan muuttuneet mihinkään. Ainoastaan se, millaisiin kaapuihin ne oli puettu, oli täysin erilainen kuin mihin oli aiemmin totuttu. Tämä levy kolahti lujaa, ja Paradise Lost on siitä saakka ollut hyvin lähellä sydäntäni.

Kotiteollisuus: Kuolleen kukan nimi (2001)

Kukapa olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että suomeksi laulettu raskas rock valloittaisi myyntilistat ja suurten festivaalien päänäyttämöt – ei kovin moni. Niin vain tapahtui, aika nopeastikin. Kotiteollisuus on yksi tämän hetken suurimmista tällä saralla. Ja kuten moneen muoti-ilmiöön suhtaudutaan, tätäkin ilmiötä sekä ihaillaan että vihataan. Ainahan siinä käy niin, että kun alkuaikojen kulttibändi nousee koko kansan suosikiksi, ”tosifanit” kääntävät sille selkänsä. Mutta itse levyyn. Kuolleen kukan nimi on bändin varhainen läpimurto. Se on murhaavan voimakas, ilman pientäkään heikkoa lenkkiä. Massiivinen äänimaailma on lohduton. Rankkoja ovat myös levyn hienosti suomalaiskansallista sielunelämää luotaavat perkele-kuvaston lyriikat. Onhan aiheena rakkaus, sen kaipuu ja menetys. Kuten levyn nimi vihjaa, rakkaus on kadonnut ja kuollut. Sitä etsitään, mutta mistä ja millä eväin?

Opeth: Damnation (2003)

Opeth on onnistunut murtamaan kaksi olettamusta ja paljastanut samalla rajoittuneisuuteni. Ensinnäkin, en olisi ikinä uskonut innostuvani enää vahvasti tunnepitoisen teini-ikäni jälkeen mistään uudesta bändistä. Eikös kaikki merkittävä koeta jo tuolloin, ja makumieltymykset lyödään lukkoon - peruuttamattomasti. Toiseksi, ajatus siitä, että matalia vesiä kourivalla laululla voisi vallata sydämeni, tuntui ehkä vieläkin luotaantyöntävämmältä. Sitten näyttämölle astui Opeth. Tässä mainittu, lähes akustinen levy on tosin laulettu täysin puhtailla vokaaleilla. Opethissa tiivistyy hurjan hienosti se, ettei musiikin tarvitse/kuulu olla valmiiksi pureksittua saati "helppoa". Monipolvisuus ja tunnelmien luonti on ehtymätön rikkaus. Niinpä myös Opethin menevämpien levyjen kuolo-osioiden ja puhtaiden seesteisten osien vuorottelu iskee niin totaalisesti, ettei itku musiikin kauneudesta ole kaukana edes aikuisella miehellä. Pääsääntöisesti 10 minuuttisten mahtiteosten kauniin herkät fiilistelyt rankkojen palojen lomassa ovat kyllä sitä parhautta – tällä hetkellä ehkä syvintä sellaista.

Kamelot: The Black Halo (2005)

Ahdistavan alun jälkeen paljastetaan luvattu toivo. Palataan juurille ja melodisen metallin äärelle. Tästähän kaikki alun perin lähti, ja rituaalissa perustavien myyttien äärelle palataan toistuvasti. Kamelot teki saman kuin Opeth. Yhtyeen mahtipontinen ote on todistanut, että kyllä sitä aikuinenkin mies voi vielä innostua uudesta yhtyeestä yhtä pyyteettömästi ja aidosti kuin kuka tahansa pikkupoika. Kamelotissa viehättää erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin Roy Khan on tämän hetken ykkössolistini. Hänen värikäs, sielukas, syvä ja pehmeä lauluäänensä on aidosti todella kaunis. Toiseksi bändi nojaa levyissään niihin jo aiemmin peräänkuuluttamiini juonellisiin tarinoihin. The Black Halo jatkaa yhtyeen edellisen levyn, Epican, tarinaa. Epica on vuorostaan sovitus keskiaikaisesta Faustin legendasta. Tiedätte tämän teatterilavoilla ja romaanien lehdillä jo vuosisatoja seikkailleen antisankarin: tohtori Faust on tiedemies, joka myy sielunsa paholaiselle ja saa vastineeksi tiedonavaimet. Kaikki menee hyvin siihen saakka, kunnes paholainen tulee lunastamaan palkkiotaan ja palavasti rakastunut Faust koettaa juksuttaa vihtahousua.

Amorphis: Eclipse (2006)

Lopuksi on ehkä hyvä palata kansallisen taruston äärelle. Suomalainen Amorphis syntyi Eclipsellä uudestaan, ja millä tavalla. Yhtye ammentaa Kalevalasta, ja Eclipse kertoo Kullervon riipaisevan ja traagisen tarinan. Amorphiksen suurena ansiona on se, että yhtye palauttaa Kalevalan tarinat oikeaan muotoonsa. Nehän ovat runoja, jotka on tarkoitettu nimenomaan laulettaviksi. Lisäksi yhtye nojaa hyvin vankasti kansakunnan selkäytimessä oleviin sävelkulkuihin. Metalliset, usein kauniille pianokuvioille rakentuvat kappaleet pohjautuvat usein haikeille ja melankolisille kansansävelmille, ja ne ovat monesti jo ennestään tuttuja. Tämä on hassu juttu. Kuullessasi jonkun biisin ensimmäistä kertaa, tunnistat sen alitajunnassasi. Ikään kuin meillä suomalaisilla olisi kollektiivinen, peritty sävelmuisti. Erinomaista, rakas Watson!

Loppunäytös

Huh-huh, olipa tämä urakka. Näin on kuitenkin saatettu eräs kasvutarina yhden tilikauden päätökseen. Ja aika henkilökohtainen tilityshän tästä tuli. Ei kyllä pitänyt, mutta tuli kuitenkin. Tosin, ei tätä varmaan olisi voinut muutoinkaan tehdä. Ei sitä sieluaan pettää voi. Tai voi, mutta silläkin on seurauksena – ne eivät ole tavoiteltavia. Lukija varmaan ymmärtää, että tässä on perustaltaan kyse yhden ihmisen sielunliikkeistä ja kasvutarinasta, joka eräiden keräilyerien jälkeen on edennyt toivon aikaan. En kehoita kokeilemaan tätä kotona kuin ainoastaan pienissä erissä kerrallaan.

Sitten se pääasia: oikein hyvää, lämmintä ja kaunista kesää kaikille. Siltä se näyttää ainakin tällä hetkellä - ennemerkit ovat kohtuullisia.

tiistai 26. toukokuuta 2009

Kymmenen ja muutama muu levy, jotka muuttivat maailman(i)

osa 1: varhaiset vuodet

Kauan odotettu kesä koittaa. Stoori vetäytyy lomatunnelmiin ja tarjoaa kepeän kesän kunniaksi ja festareiden alkulämmittelijäksi pienen musikaalisen maistiaisen. Heittäydyn uskaliaaksi ja avaan sisimpäni. Olen koonnut seuraavaan musiikkialbumeja, joilla rohkenen väittää olleen keskeinen, ellei jopa käänteentekevä merkitys ainakin minun elämässäni. Nämä ovat musikaaliset klassikkoni.

Tämä ei ole mikään top ten -lista – ei edes henkilökohtainen sellainen. Eihän sellaista listaa voisi edes tehdä. Paras tänään ei ole sitä enää huomenna. Siksi levyt ilmoitetaan aika- ei paremmuusjärjestyksessä. Eivätkä nämä kaikki ole missään nimessä edes niitä parhaita levyjä vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet eniten. Toisaalta esiteltäviksi on valikoitunut enemmän kuin kymmenen levyä. Nekin on karsimalla karsittu ja rankalla kädellä. On etsitty oleellista ja luovittu ojienmutkista läpi mahdollisimman suoraan.

Karsiminen ei voi tapahtua ilman väkivaltaa. Se tietysti myös yksinkertaistaa, ja yksinkertaistus kaventaa sielunkuvaa. Ykseys alistaa väistämättä maailman monimuotoisuuden. Tämä ei ole tavoite vaan pakko. Sille pyydän lukijalle armeliaisuutta. Samoin kuin sille, etten ole muusikko enkä musikaalisesti mitenkään lahjakas. Minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, en osaa laulaa enkä soittaa, mutta uskallan väittää osaavani nauttia musiikista.

Mitä on luvassa? Tarina alkaa kirjoittajan kouluun astumisesta ja kasvusta nuoreksi mieheksi – huima matka ruumiissa, mutta sitä se on varsinkin henkisesti. Molemmat käyvät yksiin kasarin kultaisen vuosikymmenen kanssa – alusta loppuun, ilman kiertymiä. Mitä se olisikaan ilman pörrötukkia, hiuslakkaa, meikkiä ja tiukkoja ”stretsejä”. Vastuu jää lukijalle…

KISS: Destroyer (1976)

Listalla ei ole muuta aloitusvaihtoehtoa. Tästä levystä ja sen tärkeydestä pienelle sielulleni olen avautunut jo aiemmin. Tässä pieni kertaus. Destroyer on vaatimattomasti ilmaistuna kaiken alkusyy: niin myyttinen alkuräjähdys kuin hurjasti itävä elinvoimainen siemen. Se ei ole nimensä mukaisesti tuhoaja vaan ennen kaikkea synnyttäjä. Levy on myyttinen siksi, että se antaa maailmassani perimmäisen selityksen musiikille ja on mittari kaikelle muulle. Levy saavuttaa myyttisyyden myös siksi, että tälle alkulähteelle tulee palattua aina uudestaan ikään kuin pakosta. Levy on rituaali – kaaos taltutetaan vetäytymälle kaiken juurille, alkuun. Siitä on taas hyvä ponnistaa. Levyn tuottajavelho Bob Ezrin pani bändin koville ja imi KISSistä huiman luovuuden esiin. Samalla hän nosti bändin täysin uudelle tasolle ja radioiden soittolistoille. Tämän levyn myötä rokkia soittavista sarjakuvaikoneista kasvoi vakavasti otettavia muusikkoja ja maailmanlaajuinen menestystarina. Tämä levy oli ensirakkauteni musiikkiin. Usko sen kaikkivoipaisuuteen ja ehtymättömään ilonlähteseen. Levyä kuunneltiin kiivaasti – aina siihen saakka, kunnes saapui vuodenvaihde 1983-84.

Mötley Crüe: Shout at the Devil (1983)

Vuodet 1983 ja 1984 piirsivät alakouluikäisen poikalapsen maailman täysin uusiksi. Tuolloin levykauppoihin putkahti monta – naurakaa vain – mestariteokseksi ja koko musiikkimaailman kannalta käänteentekeviksi paljastuneita julkaisuja: Twisted Sisterin Stay Hungry, KISSin Animalize, Iron Maidenin Powerslave, W.A.S.Pin nimetön debyyttialbumi, jota tosin jossain kutsutaan myös nimellä Winged Assassins ja Mötley Crüen Shout at the Devil. Näistä viimeksi mainittu iski tykimmin. Levyn maailmanlopun dekadentti tunnelma vaikutti jopa vaaralliselta, ja ehkä juuri siksi se kahlitsi nuoren mielen niin lujasti. Aika kilttiähän tuo pelottavuus lopulta oli, vaikka kyllä levyssä alleviivattiin kulttuurissa elävää väkivaltaa ja käsiteltiin erilaisia riippuvuuksia: seksiä ja päihteitä lähinnä. Ja olihan se bändin jäsenille oikeastikin aika turmiollista aikaa – siitä sain tosin tietää vasta paljon, paljon myöhemmin. Tämä nuori ihminen oli näissä asioissa kovin viaton. Mutta mikä tärkeintä, musiikki toimii ja jyrää edelleen. Levy on tarttuvia iskusävelmiä täynnä.

Iron Maiden: Live After Death (1985)

Perinteisen hevanderin parissa jatketaan, mutta ei voi mitään – anteeksi. Tämä on paljon sanottu ja aivan liikaa luvattu, mutta tässä on maailman paras konserttitaltiointi. Iron Maiden on luonnollisesti vaikuttanut jokaisen 1980-luvulla nuoruuttaan viettäneen pojan elämään – hyvässä ja pahassa. Levy on taltiointi bändin suuruudenhullulta World Slavery -kiertueelta. Esiintymislava oli puettu mahtipontisesti, ja se muistutti pyramidin sisusta faaraon hautakammioineen. Kokonaisvaltainen elämys, jossa teatteri kohtasi rockin. Ei mikään uusi juttu, mutta tehokas. Pääasia on kuitenkin musiikki, jossa soitto soi puhtaasti ja äärimmäisen tarkasti. Bändi ja yleisö ovat mitä parhaimmassa vedossa. Luvassa on todellinen hittikavalkadi bändin kultavuosilta. Kaiken kruununa on vielä nuoren ja energisen vokalisti Bruce Dickinsonin ihailtava äänenkäyttö. Pitkätkin, puhtaina pysyvät vokaaliakrobaattiset venytykset vievät kriittisenkin kuulijan hurmokseen. Tilu-liluahan tämä on, mutta voi pojat minkälaista.

Metallica: Master of Puppets (1986)

Sitten on vuorossa rautaneitsyttäkin suurempi Jättiläinen. Ensikosketus Metallicaan oli ikimuistoinen, mutta ei hyvässä mielessä. Se oli kammottava. Muistan, kuinka kauhealta Metallican Fight Fire With Fire -kappale kuulosti. Se oli oikeasti jotain ihan hirveätä, vihaista ja pelottavaa. No, Mikko ei vain ollut kypsä :-) Meni vuosi, ja päätin kokeilla uudestaan, kun kaikkihan Metallicasta puhuivat. Hain ehkä hyväksyntää, mutta olihan se Master of Puppets –levy aivan eri maata. Maaperä oli otollisempi ja helpompi kyntää. Levy lämmitti ja otti syleilyynsä heti. Biisit ovat monipolvisia ja kypsiä, pilkkuunsa asti hiottuja soitannollisia mestariteoksia. Tämänkin levyn teemana on sota ja väkivalta, mitä valtakoneisto saa aikaan yksilössä. Ei hyvää. Tanskanmaa on mätä ja nuoruuden kapina on vahvasti läsnä. Sehän sopi murrosikäiselle mitä parhaiten. Kun koko elämä tuntuu tuskaiselta kärsimykseltä, on hyvä löytää keino purkaa liikaa energiaa - turvallisesti. Musiikki on ukkosenjohdattimena lyömätön. En nyt kuitenkaan laittaisi tätä levyä maailman parhaaksi rocklevyksi, kuten eräs radiokanava, mutta onhan se klassikko ja varmasti vaikuttanut käsitykseen raskaasta musiikista, tehden siitä jopa salonkikelpoista. Niin ja syy kasvattaa se takatukka!

Queensryche: Operation: Mindcrime (1988)

Mennään suoraan asiaan. Tässä on maailman paras levy – kyllä, aivan niin. Levy todistaa, kuinka musiikkialbumi on parhaimmillaan kokonaisuus. Se on monta kertaa suurempi kuin erillisten osiensa summa. Kaiken kruunaa, jos levyä kuljettaa yhtenäinen, juonellinen tarina. Operation: Mindcrime on konseptilevy, joka johdattaa kuulijan murhamiehen muistikuviin. Levyn päähenkilö on Nikki, narkomaani, joka houkutellaan vastarintaliikkeen salamurhaajaksi. Levy alkaa siitä, kun hän herää koomasta ja alkaa muistaa, mitä tulikaan tehtyä. Tarina ja musiikki tekevät tästä levystä ohittamattoman melodisen metallin – tai no olkoon, antaa mennä – kaiken ikinä tehdyn musiikin mestariteoksen. Operation on myös syy siihen, miksi haluan nauttia albumit mieluiten kokonaisuutena, en yksittäisinä hitteinä, ja miksi kaipaan yhä edelleen musiikista sitä tarinaa, joka johdattaa kuulijan matkalle jonnekin.

U2: Achtung Baby (1991)

Lopuksi jotain aivan muuta. Edellisen metallinkalkkeen jälkeen saattaa näinkin pitkälle jaksanutta lukijaa yllättää, että U2 on ollut allekirjoittaneelle tärkeä, ehkä se kaikkein tärkein bändi. Ainakin sitten 1980-luvun lopun. Ollaan Bonon henkilöstä sitten mitä mieltä tahansa, iskivät bändin alkuaikojen kapina ja ihan oikeasti pyyteetön maailmanparannusideologia ainakin tämän nuoren miehen tajuntaan. Vuosikymmenen vaihteessa kaikki muuttui. Bändi ilmoitti purkavansa itsensä osiin ja rakentavansa kaiken aivan uudestaan – ja kuinkas sitten kävikään? Vuonna 1991 ilmoille ilmestyi Achtung Baby ja se oli jotain aivan muuta. Varhainen vakavamielisyys oli poissa. Rosoinen punk ja maanläheinen blues-soundi olivat tipotiessään. Tilalla oli ironia poptähteydestä, kokeilunhalu ja flirttailu lähes kaikkeen populaarimusiikin suuntauksiin. U2 saapui esimerkiksi diskojen tanssilattioille lukuisine tanssiremikseineen. Kaikki huipentui massiivisessa ZOOTV-maailmankiertueessa, jossa yhtye teki avointa pilkkaa rocktähteydestä ja otti samalla häikäilemättömästi kantaa maailmanpolitiikkaan – ironiaa unohtamatta.

Näin on saatettu kultainen kasari loppuun. Tekstiä vyöryi yli äyräiden. Aika yksipuolinen ja yllätyksetön valikoimasta tuli, mutta onhan kirjoittajakin makumieltymyksiltään luvalla sanoen rajoittunut ja yksinkertainen. Teininä olemiseen tosin kuuluu tietty ehdottomuus. Kun mieli myllertää asetetaan hyvälle ja huonolle selkeät rajat ja määreet. Vanhemmiten sitä tulee jonkin verran suvaitsevammaksi. Jotkut kutsuvat sitä viisastumiseksi toiset elämänkokemukseksi.

Tarina jatkuu... ehkä hivenen vaihtelevammissa merkeissä...

Mutta hei, nyt olen unohtanut täysin Sinut lukija? Kerro meille, mitä sinä fanitat!

Kommentoi ja osallistu! Suosittelen! Tämä tervehdyttää sielua.

keskiviikko 20. toukokuuta 2009

Kunniaa kulttuurisen moninaisuuden hyväksymiselle

Marja-Leena Tiaisen hienolle Alex-trilogialle on myönnetty Anni Swan -mitali. Palkinnon myöntää IBBY Finland (International Board on Books for Young People eli entinen Suomen nuortenkirjaneuvosto). Se annetaan joka kolmas vuosi korkeatasoiselle lasten- tai nuortenkirjalle.

Palkintolautakunta perustelee valintaansa: "Marja-Leena Tiainen on valinnut tärkeän ja haasteellisen aiheen trilogialleen, joka lisää moninaisuuden kunnioittamista, hyväksymistä ja arvostamista. Teossarjan huolellisen taustatyön ansiosta kirjailija onnistuu kuvaamaan realistisesti, monipuolisesti ja eläytyvästi toiseutta, tutun ja turvallisen vastakohtaa, jotain uutta, vierasta ja usein hieman pelottavaakin, sekä suomalaisten että pakolaisnuorten näkökulmasta."

Hienoa! Kulttuurinen moninaisuus on arvonsa ansaitseva rikkaus. Ymmärtämällä myös meille vieraita ihmisiä, opimme samalla jotain äärimmäisen perustavaa itsestämme.

Stoori onnittelee...

Jos haluat päästä käsiksi Alex-kirjoihin, tarkista niiden saatavuus kirjaston VASKI-aineistotietokannasta. Tässä suorat linkit saatavuuteen:

Alex ja pelon aika
Alex, Aisha ja Sam
Alex, Aisha ja toivon aika


Lisätietoa palkinnon saajasta saat kustantajan sivuilta: http://www.tammi.fi/

keskiviikko 13. toukokuuta 2009

Pelillisiä stooreja

Stoori ja Saaga ylpeänä esittävät: konsolipelit ovat nyt täällä!

Nuorten Stoori ja lasten Saaga ovat vastanneet vuolaaseen kysyntään ja hankkineet kokoelmiinsa lainattavaksi konsolipelejä. Kyllä, luit aivan oikein. Samalla Stoorin ja Saagan tarjonta monipuolistuu, syvenee ja liikkuu tavoitteittensa mukaisesti entistä lähemmäs nuorten maailmaa. Nuorisokulttuurissa on paljolti kyse pelaamisesta, ja siksi myös SaagaStoori hakeutuu siitä osalliseksi.

Pelejä löytyy tällä hetkellä kolmelle pelialustalle: PlayStation 2, PlayStation 3 ja Xbox360. Pelien kirjo karttuu ja monipuolistuu ajan myötä.

Peleissä liikutaan monipuolisissa maastoissa. Kartalta löytyy kiivasrytmisiä ja taitoa vaativia urheilupelejä, huolenpitoon ja pitkäjänteisyyteen perehdyttäviä pelejä eläintenhoidon saloista sekä luovaa ongelmanratkaisukykyä kehittävää seikkailua - puhdasta viihdettä ja elämyksiä suinkaan unohtamatta tai väheksymättä. Kaikille on siis tarjolla jotain - jatkossa myös musiikkipelejä! :-D

Voit lainata pelejä 2 viikon ajaksi, ja jos peli jää kesken, voit uusia lainan, jollei siitä ole varausta.

Pääkirjaston Stoorin ja Saagan lisäksi löydät konsolipelejä myös Varissuon, Hirvensalon ja Nummen lähikirjastoista.

Eipä muuta kuin GAME ON! Pelaa itsesi tähdeksi!

tiistai 12. toukokuuta 2009

Ole valmis...aina ja ikuisesti

Varsinais-Suomen partiopiiri Stoorissa torstaina 14.5. klo. 15 - 19.

Kesä, tuo aistiemme herkkä herättäjä ja sulava sulostuttaja, saapuu vääjäämättä. Myös Stoorin vilkas toiminta alkaa seestyä samalla kun koivunlehdet kurottavat yhä korkeammalle kohti auringon hiveleviä säteitä. Tämä tarkoittaa Stoorin järjestöiltapäivien vetäytymistä suvitauolle.

Alkavan kesän kunniaksi sinulle tarjotaan ainutkertainen mahdollisuus tulle tutustumaan partioliikkeen toimintaan. Tule Stooriin ja anna Varsinais-Suomen partiopiirin johdattaa sinut erilaisten elämysten ja seikkailujen polulle.

Ainoa mitä sinulta vaaditaan on, että lupaudut antautumaan itsesi kehittämiseen ja olemaan valmis sekä seikkailuun että lähimmäisesi auttamiseen - aina!

Joko innostuit?

Tule Stooriin torstaina kello 15 - 19, ja saat tietää lisää.

Lisätietoa löydät kätevästi myös Varsinais-Suomen partiopiirin verkkosivuilta http://www.v-sp.partio.fi/ tai vaikkapa mainiosta PartioWikistä http://wiki.partio.net/

perjantai 8. toukokuuta 2009

pum, pam, pof – KABOOOOOM!!! – Stoorissa jysähti

Oppilastöiden näyttely The New Kaboom – sarjakuvaterveiset Tartosta Turkuun Stoorissa 22.4. – 31.5.

Stooria koristaa toukokuun loppuun asti Tarton taidekoulun oppilaiden hieno ja luova sarjakuvanäyttely. Näyttely on paitsi uuden polven sarjakuvataiteen voimannäyttö myös oppilaiden tervehdys suomalaisille ikätovereilleen.


The New Kaboom on näyttely kaikille niille, jotka ovat tottuneet katsomaan televisiota ja käymään elokuvissa tai tekemään kumpaakin internetin välityksellä. Sarjakuva on sanallisen ja visuaalisen kerronnan yhdistelmä, mediaväline, jota rakastetaan ja jolla lievitetään tarinannälkää.”

"Näyttelyllä viestitämme itsestämme – keitä me olemme, mitä teemme ja mitä osaamme. Näytämme itsemme sellaisina kuin olemme. Näytämme, miten teemme sarjakuvia."

Kaboom on tuttu ilmaus – ainakin sarjakuvien ”ääniefekteistä” tai vaikkapa 1960-luvulla nuorisoa villinneestä Batman-televisiosarjasta. Myös The New Kaboom jysähti nimensä mukaisesti käyntiin – Stoorin mittakaavassa jopa ennennäkemättömällä jytinällä. Näyttelyllä olikin varsin arvovaltainen lähtölaukaus.

Näyttelyn avasi Turun apulaiskaupunginjohtaja Tero Hirvilammi, ja näyttelyä saapui kunnioittamaan myös itse Viron presidentti, Toomas Hendrik Ilves. Oli suuri ilo seurata, kuinka Stoori täyttyi vikkelästi ihmisistä. Oli helppo aistia, että nyt tapahtuu jotain erityistä. Tunnelmaa tuki toistuvien salamavalojen iskujen kiihtyvä räiskyntä Stoorin näyttelyseinällä.

Älä huoli. Kuhinasta huolimatta kaikki sujui oikein leppoisissa tunnelmissa.


Kirjaston johto otti presidentin seurueineen lämpimästi vastaan ja esitteli heille niin Stooria kuin koko kirjastoakin. Presidentti vaikutti kovin tyytyväiseltä ja ansaitusti jopa ylpeältä nuorten maanmiestensä ylöspanemasta näyttelystä. Ehtipä hän hetkisen istuakin Stoorissa ja lukea kannettavallaan päivän uutiset verkossa ennen kuin velvollisuudet jälleen kutsuivat.



Eipä tässä muuta tällä kertaa. Jetset-toimittaja vaikenee toistaiseksi – pienen rohkean kehotuksen kuorruttamana:

Tee kuten presidentit: tule Stooriin lumoutumaan serkkukansamme luomisvoimasta! Vielä ehdit niin hyvin, että voit palata näyttelyn ääreen uudestaankin...



Klikkaa näitä, niin saat tietää vielä enemmän:

The New Kaboom
Viro käy koulua