Kymmenen ja muutama muu levy, jotka muuttivat maailman(i)

osa 1: varhaiset vuodet

Kauan odotettu kesä koittaa. Stoori vetäytyy lomatunnelmiin ja tarjoaa kepeän kesän kunniaksi ja festareiden alkulämmittelijäksi pienen musikaalisen maistiaisen. Heittäydyn uskaliaaksi ja avaan sisimpäni. Olen koonnut seuraavaan musiikkialbumeja, joilla rohkenen väittää olleen keskeinen, ellei jopa käänteentekevä merkitys ainakin minun elämässäni. Nämä ovat musikaaliset klassikkoni.

Tämä ei ole mikään top ten -lista – ei edes henkilökohtainen sellainen. Eihän sellaista listaa voisi edes tehdä. Paras tänään ei ole sitä enää huomenna. Siksi levyt ilmoitetaan aika- ei paremmuusjärjestyksessä. Eivätkä nämä kaikki ole missään nimessä edes niitä parhaita levyjä vaan niitä, jotka ovat vaikuttaneet eniten. Toisaalta esiteltäviksi on valikoitunut enemmän kuin kymmenen levyä. Nekin on karsimalla karsittu ja rankalla kädellä. On etsitty oleellista ja luovittu ojienmutkista läpi mahdollisimman suoraan.

Karsiminen ei voi tapahtua ilman väkivaltaa. Se tietysti myös yksinkertaistaa, ja yksinkertaistus kaventaa sielunkuvaa. Ykseys alistaa väistämättä maailman monimuotoisuuden. Tämä ei ole tavoite vaan pakko. Sille pyydän lukijalle armeliaisuutta. Samoin kuin sille, etten ole muusikko enkä musikaalisesti mitenkään lahjakas. Minulla ei ole absoluuttista sävelkorvaa, en osaa laulaa enkä soittaa, mutta uskallan väittää osaavani nauttia musiikista.

Mitä on luvassa? Tarina alkaa kirjoittajan kouluun astumisesta ja kasvusta nuoreksi mieheksi – huima matka ruumiissa, mutta sitä se on varsinkin henkisesti. Molemmat käyvät yksiin kasarin kultaisen vuosikymmenen kanssa – alusta loppuun, ilman kiertymiä. Mitä se olisikaan ilman pörrötukkia, hiuslakkaa, meikkiä ja tiukkoja ”stretsejä”. Vastuu jää lukijalle…

KISS: Destroyer (1976)

Listalla ei ole muuta aloitusvaihtoehtoa. Tästä levystä ja sen tärkeydestä pienelle sielulleni olen avautunut jo aiemmin. Tässä pieni kertaus. Destroyer on vaatimattomasti ilmaistuna kaiken alkusyy: niin myyttinen alkuräjähdys kuin hurjasti itävä elinvoimainen siemen. Se ei ole nimensä mukaisesti tuhoaja vaan ennen kaikkea synnyttäjä. Levy on myyttinen siksi, että se antaa maailmassani perimmäisen selityksen musiikille ja on mittari kaikelle muulle. Levy saavuttaa myyttisyyden myös siksi, että tälle alkulähteelle tulee palattua aina uudestaan ikään kuin pakosta. Levy on rituaali – kaaos taltutetaan vetäytymälle kaiken juurille, alkuun. Siitä on taas hyvä ponnistaa. Levyn tuottajavelho Bob Ezrin pani bändin koville ja imi KISSistä huiman luovuuden esiin. Samalla hän nosti bändin täysin uudelle tasolle ja radioiden soittolistoille. Tämän levyn myötä rokkia soittavista sarjakuvaikoneista kasvoi vakavasti otettavia muusikkoja ja maailmanlaajuinen menestystarina. Tämä levy oli ensirakkauteni musiikkiin. Usko sen kaikkivoipaisuuteen ja ehtymättömään ilonlähteseen. Levyä kuunneltiin kiivaasti – aina siihen saakka, kunnes saapui vuodenvaihde 1983-84.

Mötley Crüe: Shout at the Devil (1983)

Vuodet 1983 ja 1984 piirsivät alakouluikäisen poikalapsen maailman täysin uusiksi. Tuolloin levykauppoihin putkahti monta – naurakaa vain – mestariteokseksi ja koko musiikkimaailman kannalta käänteentekeviksi paljastuneita julkaisuja: Twisted Sisterin Stay Hungry, KISSin Animalize, Iron Maidenin Powerslave, W.A.S.Pin nimetön debyyttialbumi, jota tosin jossain kutsutaan myös nimellä Winged Assassins ja Mötley Crüen Shout at the Devil. Näistä viimeksi mainittu iski tykimmin. Levyn maailmanlopun dekadentti tunnelma vaikutti jopa vaaralliselta, ja ehkä juuri siksi se kahlitsi nuoren mielen niin lujasti. Aika kilttiähän tuo pelottavuus lopulta oli, vaikka kyllä levyssä alleviivattiin kulttuurissa elävää väkivaltaa ja käsiteltiin erilaisia riippuvuuksia: seksiä ja päihteitä lähinnä. Ja olihan se bändin jäsenille oikeastikin aika turmiollista aikaa – siitä sain tosin tietää vasta paljon, paljon myöhemmin. Tämä nuori ihminen oli näissä asioissa kovin viaton. Mutta mikä tärkeintä, musiikki toimii ja jyrää edelleen. Levy on tarttuvia iskusävelmiä täynnä.

Iron Maiden: Live After Death (1985)

Perinteisen hevanderin parissa jatketaan, mutta ei voi mitään – anteeksi. Tämä on paljon sanottu ja aivan liikaa luvattu, mutta tässä on maailman paras konserttitaltiointi. Iron Maiden on luonnollisesti vaikuttanut jokaisen 1980-luvulla nuoruuttaan viettäneen pojan elämään – hyvässä ja pahassa. Levy on taltiointi bändin suuruudenhullulta World Slavery -kiertueelta. Esiintymislava oli puettu mahtipontisesti, ja se muistutti pyramidin sisusta faaraon hautakammioineen. Kokonaisvaltainen elämys, jossa teatteri kohtasi rockin. Ei mikään uusi juttu, mutta tehokas. Pääasia on kuitenkin musiikki, jossa soitto soi puhtaasti ja äärimmäisen tarkasti. Bändi ja yleisö ovat mitä parhaimmassa vedossa. Luvassa on todellinen hittikavalkadi bändin kultavuosilta. Kaiken kruununa on vielä nuoren ja energisen vokalisti Bruce Dickinsonin ihailtava äänenkäyttö. Pitkätkin, puhtaina pysyvät vokaaliakrobaattiset venytykset vievät kriittisenkin kuulijan hurmokseen. Tilu-liluahan tämä on, mutta voi pojat minkälaista.

Metallica: Master of Puppets (1986)

Sitten on vuorossa rautaneitsyttäkin suurempi Jättiläinen. Ensikosketus Metallicaan oli ikimuistoinen, mutta ei hyvässä mielessä. Se oli kammottava. Muistan, kuinka kauhealta Metallican Fight Fire With Fire -kappale kuulosti. Se oli oikeasti jotain ihan hirveätä, vihaista ja pelottavaa. No, Mikko ei vain ollut kypsä :-) Meni vuosi, ja päätin kokeilla uudestaan, kun kaikkihan Metallicasta puhuivat. Hain ehkä hyväksyntää, mutta olihan se Master of Puppets –levy aivan eri maata. Maaperä oli otollisempi ja helpompi kyntää. Levy lämmitti ja otti syleilyynsä heti. Biisit ovat monipolvisia ja kypsiä, pilkkuunsa asti hiottuja soitannollisia mestariteoksia. Tämänkin levyn teemana on sota ja väkivalta, mitä valtakoneisto saa aikaan yksilössä. Ei hyvää. Tanskanmaa on mätä ja nuoruuden kapina on vahvasti läsnä. Sehän sopi murrosikäiselle mitä parhaiten. Kun koko elämä tuntuu tuskaiselta kärsimykseltä, on hyvä löytää keino purkaa liikaa energiaa - turvallisesti. Musiikki on ukkosenjohdattimena lyömätön. En nyt kuitenkaan laittaisi tätä levyä maailman parhaaksi rocklevyksi, kuten eräs radiokanava, mutta onhan se klassikko ja varmasti vaikuttanut käsitykseen raskaasta musiikista, tehden siitä jopa salonkikelpoista. Niin ja syy kasvattaa se takatukka!

Queensryche: Operation: Mindcrime (1988)

Mennään suoraan asiaan. Tässä on maailman paras levy – kyllä, aivan niin. Levy todistaa, kuinka musiikkialbumi on parhaimmillaan kokonaisuus. Se on monta kertaa suurempi kuin erillisten osiensa summa. Kaiken kruunaa, jos levyä kuljettaa yhtenäinen, juonellinen tarina. Operation: Mindcrime on konseptilevy, joka johdattaa kuulijan murhamiehen muistikuviin. Levyn päähenkilö on Nikki, narkomaani, joka houkutellaan vastarintaliikkeen salamurhaajaksi. Levy alkaa siitä, kun hän herää koomasta ja alkaa muistaa, mitä tulikaan tehtyä. Tarina ja musiikki tekevät tästä levystä ohittamattoman melodisen metallin – tai no olkoon, antaa mennä – kaiken ikinä tehdyn musiikin mestariteoksen. Operation on myös syy siihen, miksi haluan nauttia albumit mieluiten kokonaisuutena, en yksittäisinä hitteinä, ja miksi kaipaan yhä edelleen musiikista sitä tarinaa, joka johdattaa kuulijan matkalle jonnekin.

U2: Achtung Baby (1991)

Lopuksi jotain aivan muuta. Edellisen metallinkalkkeen jälkeen saattaa näinkin pitkälle jaksanutta lukijaa yllättää, että U2 on ollut allekirjoittaneelle tärkeä, ehkä se kaikkein tärkein bändi. Ainakin sitten 1980-luvun lopun. Ollaan Bonon henkilöstä sitten mitä mieltä tahansa, iskivät bändin alkuaikojen kapina ja ihan oikeasti pyyteetön maailmanparannusideologia ainakin tämän nuoren miehen tajuntaan. Vuosikymmenen vaihteessa kaikki muuttui. Bändi ilmoitti purkavansa itsensä osiin ja rakentavansa kaiken aivan uudestaan – ja kuinkas sitten kävikään? Vuonna 1991 ilmoille ilmestyi Achtung Baby ja se oli jotain aivan muuta. Varhainen vakavamielisyys oli poissa. Rosoinen punk ja maanläheinen blues-soundi olivat tipotiessään. Tilalla oli ironia poptähteydestä, kokeilunhalu ja flirttailu lähes kaikkeen populaarimusiikin suuntauksiin. U2 saapui esimerkiksi diskojen tanssilattioille lukuisine tanssiremikseineen. Kaikki huipentui massiivisessa ZOOTV-maailmankiertueessa, jossa yhtye teki avointa pilkkaa rocktähteydestä ja otti samalla häikäilemättömästi kantaa maailmanpolitiikkaan – ironiaa unohtamatta.

Näin on saatettu kultainen kasari loppuun. Tekstiä vyöryi yli äyräiden. Aika yksipuolinen ja yllätyksetön valikoimasta tuli, mutta onhan kirjoittajakin makumieltymyksiltään luvalla sanoen rajoittunut ja yksinkertainen. Teininä olemiseen tosin kuuluu tietty ehdottomuus. Kun mieli myllertää asetetaan hyvälle ja huonolle selkeät rajat ja määreet. Vanhemmiten sitä tulee jonkin verran suvaitsevammaksi. Jotkut kutsuvat sitä viisastumiseksi toiset elämänkokemukseksi.

Tarina jatkuu... ehkä hivenen vaihtelevammissa merkeissä...

Mutta hei, nyt olen unohtanut täysin Sinut lukija? Kerro meille, mitä sinä fanitat!

Kommentoi ja osallistu! Suosittelen! Tämä tervehdyttää sielua.