Kymmenen ja muutama muu levy, jotka muuttivat maailman(i)

osa 2: kasvun, kivun ja toivon aika

Henkilökohtainen musiikkimatka jatkuu – nyt entistäkin henkilökohtaisempana!

Kahdeksankymmentäluku oli loppujen lopuksi aika viatonta aikaa. Kaikki oli perustaltaan satumaisen kaunista, kilttiä ja usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen eli syvällä rinnassani. Kun tämä henkilö varttui, maailma avautui aivan uudella tavalla. Se oli kuin hyökyaalto. Nuoren mielen valtasi suunnaton hämmennys. Elo oli pääasiassa huoletonta – ilman suurempia murheita tulevasta. Nuorella ihmisellä oli niin paljon edessä ja voitettavana. Elämän avaamat mahdollisuudet vaikuttivat ylitsevuotavalta, hedelmiä pursuvalta runsaudensarvelta.

Huolettomuuden kaapuun puetussa turvallisuudessa lepäsi kuitenkin hybris – ylpeydellä oli seurauksensa. Maailman avartuessa moni käpertyy sisäänpäin. Kun uusi maailma pelottaa, turvasatamaa aletaan etsiä tiukemmin ja yhä syvemmältä oman mielen sopukoista. Alkaa oman mielen entistä tarkempi kartoitus. Samalla kaikesta tulee hyvin intensiivistä ja henkilökohtaista – varsinkin mieltymyksistä.

Niin,

myös elämän umpikieroon kasvanut huumorintaju onnistui yllättämään ja iskemään välähtävänä salamana rajusti kasvoille. Luvassa oli eittämättä ihmiselämään pakosti kuuluvia karvaita pettymyksiä ja suuria luopumisia. Tämäkin heijastui väistämättä musiikkimieltymyksiini. Musiikki oli entistä tiukemmin elämisen perusta. Se oli tapa kanavoida sielunliikkeitä, tuntea olevansa olemassa.

Seuraavassa on luvassa aika lohduttomia, mutta samalla äärimmäisen kauniita ja herkkyydessään liki lyömättömiä, henkilökohtaisesti tärkeitä musiikkialbumeja. Mitä nämä sitten kertovat minusta tai yleisestä 1990-2000-luvun vaihteen kulttuurista? Ihan vain varmuudeksi vakuutan vielä lukijalle, etten minä oikeasti näin synkkä ihminen ole. Ehkä se on vain ohjelmoitu ihan kansanluoteeseen asti, että nimenomaan melankolinen musiikki herkistää ja rikastaa sielua. Ei sille itse voi mitään, että juuri surumieliset sävelkuviot ja tulkinnat tarrautuvat herkimmin kiinni. Vastuu jää joka tapauksessa jälleen kerran vain ja ainoastaan lukijalle.

Faith No More: Angel Dust (1992)

U2 oli onnistunut tiivistämään jo 1990-luvun alussa koko vuosikymmenen musiikillisen vallankumouksen ja määrittelemään sen suunnat. Kyse oli tyylilajien valtavasta kirjosta ja niiden kiivastuvasta virrasta. Kokeilusta, musiikkilajien postmodernista sekoittamisesta ja yhdistämisestä tuli salonkikelpoista muotia. U2:n Achtung Baby onnistui myös allekirjoittanutta avartamaan musiikkimieltymyksiään – kokeilemaan rohkeasti jotain erilaista. Faith No Moren monipuolinen Angel Dust onnistui kanavoimaan uuden polven musiikillisen luovan nerouden. Levy ei ole sillisalaatti, jossa on jokaiselle jotain. Se on sitä vastoin todellinen musiikillisen nerouden ilmentymä ja sen kirjavuus, luovan hulluuden synnyttämä, äärimmäisen tarkkaan mietitty ja taiteellisesti kunnianhimoinen mestariteos. Levyllä liikutaan sulavasti raskaasta metallista diskolattioille, hämäriin pubitunnelmiin ja herkkään tunnelmointiin. Sanat eivät kuitenkaan riitä kuvaamaan sitä virtuoosimaisuutta ja runsautta, mitä tältä levyltä löytyy. Kokonaisuutta pitää kasassa ja sitä ohjaa suvereenisti vokalisti Mike Patton, jonka monipuolinen äänenkäyttö on sitten jo oma ylistävä tarinansa.

Alice in Chains: Dirt (1992)

Grunge oli 1990-luvun alkupuoliskon kova juttu. Tässä yhteydessä olisi helppoa nostaa esille Nirvanan Nevermind-albumi, joka muutti kiistatta liki yhdessä yössä koko populaarimusiikin kentän. Nuorten miesten vihainen ahdistus ja uuden sukupolven kapina sai hetkessä uudet, uskottavat kasvot. Samassa hengenvedossa ylistyksen ansaitsevat Pearl Jamin jylhän kaunis ja rosoinen Ten ja Soundgradenin nerokas ja raskas Superunknown. Valitsin tähän kuitenkin amerikkalaisen uuden aallon edustajaksi kenties sen raskaimman - Alice in Chainsin maagisen Dirt-levyn. Levy on ennen kaikkea ahdistava ja synkkä. Mutta niin ovat sen sanoituksien teematkin huumeriippuvuuden kiroista ja läheisten kuoleman aiheuttamasta tuskasta.

Depeche Mode: Songs of Faith and Devotion (1993)

Ahdistus jatkuu ja syvenee. Nuoren, aikuistuvan mielen hämmennys ja myllerrys löysivät uuden ukkosenjohdattimen Britanniasta. Kerroin jo, kuinka U2 oli madaltanut rimaa eri musiikkilajeihin tutustumiselle. Konepop oli alkanut maistua U2:n kokeilujen myötä. Samanaikaisesti perinteinen elektropop-bändi oli ottanut aimo harppauksen rockin rosoisempaan suuntaan. Depeche Moden Songs of Faith and Devotion on yhdellä sanalla vangittuna kaunis levy. Kuulija kuljetetaan jylhän tummiin sävyihin, ja viimeistään Dave Gahanin sametinpehmeä ääni viettelee hänet kuin huomaamatta sen lämpimään syleilyyn. Kyllähän tässäkin lauletaan elämäntuskasta, itsepetoksesta, syyllisyydestä ja muista mukavista asioista, mutta kuunnelkaa vaikka Violator-levyn Enjoy the Silence –biisiä, jollette usko. Lupaan taas aivan hurjasti, mutta siinä on kenties se maailmankaikkeuden kaunein popsävelmä.

Nine Inch Nails: The Downward Spiral (1994)

Nyt ollaan jo syöksykierteessä. Tutustuin Nine Inch Nailsiin sattumalta. Todistin mykistyneenä keskellä yötä suorassa lähetyksessä, kuinka tämä yhtye esiintyi vuonna 1994 Woodstockin 25-vuotisjuhlafestivaaleilla. Energinen keikka räjäytti tajunnan. Trent Reznor on eittämättä nero, ja hänen dramatiikantajunsa käsittämättömän nerokas. Bändi saapui lavalle sateessa itsensä mutaiseksi lianneen yleisön tavoin täysin yltä päältä mudassa. Myös kappalevalintojen dramatiikassa oli paljon muilla opittavaa. Siirtyminen tunnelmasta toiseen tapahtui sulavasti silmänräpäyksessä. Olin myyty. Tämä on yhä edelleen paras koskaan näkemäni keikka. Yhtyeen keikat, kuten levytkin ovat olleet myös jatkossa viimeiseen pilkkuun asti harkittuja kokonaistaideteoksia. Itse levyyn. Tämä on teollisuusmetallia, jossa raskas musiikki ja varhainen elektroninen musiikki yhdistyvät. Teema on jälleen synkkä, yhden, ihmisyyteen pettyneen yksilön lohduton syöksykierre. Mutta on se kyllä hyvää (terapia)musiikkia!

Kent: Isola (1997)

Sitten otetaan ahdistukseen pohjoismainen näkökulma. Kentin Isola on synkän kaunis kitarapop-levy ruotsalaisesta kansankodista. Kitaravallien komeasti kuultava haikeus ja ihmissuhteita ruotivat sanoitukset ovat kuin Ruotsin vastine seesteisemmälle U2:lle. Tässä on vinkki kaikille ruotsinkieltä vieroksuville: kyllä myös se on kaunis ja rikas kieli. Uskottavuus ei vaadi englantia. Sen oppi Kentkin kantapään kautta. Kun maailmanvalloitus ei onnistunut englanniksi, yhtye palasi äidinkieleensä ja on tällä hetkellä varmasti Ruotsin suurin ja suosituin yhtye.

Paradise Lost: One Second (1997)

Onko synkkyydellä eri sävyjä? Paradise Lost, jos kuka, on sen osoittanut. Yhtye teki One Second -levyllään huiman pesäeron aiempaan death- ja goottimetallituotantoonsa. Nyt etualalle astui monen fanin suureksi pettymykseksi syntetisaattorit. One Secondissa kuuluukin hyvin vahvasti Depeche Moden vaikutus. Yhtyeen sanoitusten teemat eivät kuitenkaan muuttuneet mihinkään. Ainoastaan se, millaisiin kaapuihin ne oli puettu, oli täysin erilainen kuin mihin oli aiemmin totuttu. Tämä levy kolahti lujaa, ja Paradise Lost on siitä saakka ollut hyvin lähellä sydäntäni.

Kotiteollisuus: Kuolleen kukan nimi (2001)

Kukapa olisi vielä kymmenen vuotta sitten uskonut, että suomeksi laulettu raskas rock valloittaisi myyntilistat ja suurten festivaalien päänäyttämöt – ei kovin moni. Niin vain tapahtui, aika nopeastikin. Kotiteollisuus on yksi tämän hetken suurimmista tällä saralla. Ja kuten moneen muoti-ilmiöön suhtaudutaan, tätäkin ilmiötä sekä ihaillaan että vihataan. Ainahan siinä käy niin, että kun alkuaikojen kulttibändi nousee koko kansan suosikiksi, ”tosifanit” kääntävät sille selkänsä. Mutta itse levyyn. Kuolleen kukan nimi on bändin varhainen läpimurto. Se on murhaavan voimakas, ilman pientäkään heikkoa lenkkiä. Massiivinen äänimaailma on lohduton. Rankkoja ovat myös levyn hienosti suomalaiskansallista sielunelämää luotaavat perkele-kuvaston lyriikat. Onhan aiheena rakkaus, sen kaipuu ja menetys. Kuten levyn nimi vihjaa, rakkaus on kadonnut ja kuollut. Sitä etsitään, mutta mistä ja millä eväin?

Opeth: Damnation (2003)

Opeth on onnistunut murtamaan kaksi olettamusta ja paljastanut samalla rajoittuneisuuteni. Ensinnäkin, en olisi ikinä uskonut innostuvani enää vahvasti tunnepitoisen teini-ikäni jälkeen mistään uudesta bändistä. Eikös kaikki merkittävä koeta jo tuolloin, ja makumieltymykset lyödään lukkoon - peruuttamattomasti. Toiseksi, ajatus siitä, että matalia vesiä kourivalla laululla voisi vallata sydämeni, tuntui ehkä vieläkin luotaantyöntävämmältä. Sitten näyttämölle astui Opeth. Tässä mainittu, lähes akustinen levy on tosin laulettu täysin puhtailla vokaaleilla. Opethissa tiivistyy hurjan hienosti se, ettei musiikin tarvitse/kuulu olla valmiiksi pureksittua saati "helppoa". Monipolvisuus ja tunnelmien luonti on ehtymätön rikkaus. Niinpä myös Opethin menevämpien levyjen kuolo-osioiden ja puhtaiden seesteisten osien vuorottelu iskee niin totaalisesti, ettei itku musiikin kauneudesta ole kaukana edes aikuisella miehellä. Pääsääntöisesti 10 minuuttisten mahtiteosten kauniin herkät fiilistelyt rankkojen palojen lomassa ovat kyllä sitä parhautta – tällä hetkellä ehkä syvintä sellaista.

Kamelot: The Black Halo (2005)

Ahdistavan alun jälkeen paljastetaan luvattu toivo. Palataan juurille ja melodisen metallin äärelle. Tästähän kaikki alun perin lähti, ja rituaalissa perustavien myyttien äärelle palataan toistuvasti. Kamelot teki saman kuin Opeth. Yhtyeen mahtipontinen ote on todistanut, että kyllä sitä aikuinenkin mies voi vielä innostua uudesta yhtyeestä yhtä pyyteettömästi ja aidosti kuin kuka tahansa pikkupoika. Kamelotissa viehättää erityisesti kaksi asiaa. Ensinnäkin Roy Khan on tämän hetken ykkössolistini. Hänen värikäs, sielukas, syvä ja pehmeä lauluäänensä on aidosti todella kaunis. Toiseksi bändi nojaa levyissään niihin jo aiemmin peräänkuuluttamiini juonellisiin tarinoihin. The Black Halo jatkaa yhtyeen edellisen levyn, Epican, tarinaa. Epica on vuorostaan sovitus keskiaikaisesta Faustin legendasta. Tiedätte tämän teatterilavoilla ja romaanien lehdillä jo vuosisatoja seikkailleen antisankarin: tohtori Faust on tiedemies, joka myy sielunsa paholaiselle ja saa vastineeksi tiedonavaimet. Kaikki menee hyvin siihen saakka, kunnes paholainen tulee lunastamaan palkkiotaan ja palavasti rakastunut Faust koettaa juksuttaa vihtahousua.

Amorphis: Eclipse (2006)

Lopuksi on ehkä hyvä palata kansallisen taruston äärelle. Suomalainen Amorphis syntyi Eclipsellä uudestaan, ja millä tavalla. Yhtye ammentaa Kalevalasta, ja Eclipse kertoo Kullervon riipaisevan ja traagisen tarinan. Amorphiksen suurena ansiona on se, että yhtye palauttaa Kalevalan tarinat oikeaan muotoonsa. Nehän ovat runoja, jotka on tarkoitettu nimenomaan laulettaviksi. Lisäksi yhtye nojaa hyvin vankasti kansakunnan selkäytimessä oleviin sävelkulkuihin. Metalliset, usein kauniille pianokuvioille rakentuvat kappaleet pohjautuvat usein haikeille ja melankolisille kansansävelmille, ja ne ovat monesti jo ennestään tuttuja. Tämä on hassu juttu. Kuullessasi jonkun biisin ensimmäistä kertaa, tunnistat sen alitajunnassasi. Ikään kuin meillä suomalaisilla olisi kollektiivinen, peritty sävelmuisti. Erinomaista, rakas Watson!

Loppunäytös

Huh-huh, olipa tämä urakka. Näin on kuitenkin saatettu eräs kasvutarina yhden tilikauden päätökseen. Ja aika henkilökohtainen tilityshän tästä tuli. Ei kyllä pitänyt, mutta tuli kuitenkin. Tosin, ei tätä varmaan olisi voinut muutoinkaan tehdä. Ei sitä sieluaan pettää voi. Tai voi, mutta silläkin on seurauksena – ne eivät ole tavoiteltavia. Lukija varmaan ymmärtää, että tässä on perustaltaan kyse yhden ihmisen sielunliikkeistä ja kasvutarinasta, joka eräiden keräilyerien jälkeen on edennyt toivon aikaan. En kehoita kokeilemaan tätä kotona kuin ainoastaan pienissä erissä kerrallaan.

Sitten se pääasia: oikein hyvää, lämmintä ja kaunista kesää kaikille. Siltä se näyttää ainakin tällä hetkellä - ennemerkit ovat kohtuullisia.