Toimitustiimin satoa

Arvostelu Humanitaario-näytelmästä

Mikä minä olen?

"Olen unelmointi, kaikki mahdollisuudet, kaipuu ylös, vapaus, kohoaminen, kuume ja transsi. Olen organismi, sosiaalinen eläin, biologia, defenssi, välttämätön, kasautuva informaatio, orja ja narri. Mikä on ihminen? Kuka on jumala? Missä matematiikka? Ja aina kun saavun loppuun, olen jälleen alussa ja aloitan kaiken uudestaan."

Taideakatemian performanssi näytelmä Humanotaario, etsii ihmistä sieltä mistä sitä ei kuuluisi löytää.

Humanitaario, taideakatemian opiskelijoiden tekemä tunnin mittainen näytelmä kritisoi yhteiskunnan ahdasmielisyyttä ja täydellisyyden tavoittelua, itsekkyyttä, ahneutta ja tietokoneisiin turvautumista.

Ulkona paukkuu pakkanen ja hämärä laskeutuu köysiteatterin aulaan. Hiljaisuus ja näytelmä saa alkaa. Valkokankaalle heijastuu viedeo miehestä ja kärryistä. Mies kulkee, juoksee, pakenee, työntäen kauppakärryjä edessään. Kasvoja ei näy, mutta tunnelma on ahdistunut.

Lavalla on kaksi henkilöä, mies ja nainen, täydellisyyttä hipova pari. Videossa ollut mies tulee ulko-ovesta sisään tuoden mukanaan kylmää pakkasilmaa ja ostoskärryt. Painostava hiljaisuus vaan jatkuu, jatkuu ja jatkuu, mutta päättyy kuin seinään. Täydelliselle parille tuotiin lapsi, Lama Suomi Kone, vammautunut pienokainen on helppo hoidettava.
"Lama on helppo lapsi. Se vain nukkuu, eikä syökkään paljon mitään. Meidän kai pitäisi olla kiitollisia." Häpeä vain kasvaa koko ajan, mutta sitä ei saa näyttää.
"Kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu, eikä toisin voisi olla. Ja kaikki mikä tapahtuu, unohtuu ja muuttuu uudeksi, jälleen unohtuakseen".

Mies ja nainen, heitä yhdistää rakkaus, jos sellaista olisi. Heitä yhdistää hienot vieraat, jos niitä joskus juhliin saapuisi. Heitä yhdistää peli, johon kuuluu petollinen ja masokistinen intohimo, viini ja kokaiini.
Kun hienot vieraat eivät koskaan saapuneet, heidän pelinsä alkaa. Ihmistä käytetään pöytänä ja toista käytetään moppina.

Täydellisen ulkokuoren alta löytyy kaksi revittyä sielua, jotka harhailevat etsien itseään. Rakkaus heidän välillään oli haihtunut jo kauan aikaa sitten ja tilalla oli enää synkkä rotko.
"Nyt tarvitaan hienoa ohjelmaa. Strippaa mulle! Vai eiks susta oo miestä siihen?" Avioliitto on raunioina. Mies strippaa ja sillä aikaa palvelija viettelee naisen. Kaikki on aivan niinkuin ennenkin. Kaikkeen auttaa kokaiini ja tietokoneet pelastavat ihmiset. "Tiede on tiedettä ja moraali on asia erikseen, siitä kenenkään ei tarvitse ottaa nokkiinsa. Onneksi meillä on tietokoneet!"

Kuintenkaan mikään ei kestä ikuisesti. Kuvainnollisesti kaikki raukeaa kun nainen lähettää miehen Kazagstaniin sähkötuoliin.
"Täällä sanoilla ei ole enää merkitystä, ne ovat vain muistoja ja varjoja."

Näytelmän teemat tuntuivat yhtäaikaa kaukaisilta ja läheisiltä. Vaikken olisikaan huumeita nauttiva perfektionisti, saatoin löytää näytelmän epäkohdista yhtäläisyyksiä ja linkkejä omaan elämääni. Kurjuuden riuduttamastakin saattoi löytää jotain positiivista ja näyttölijöiden jopa ylitsevedetyt reaktiot veivät katsojan täysin mukaan tunnelmaan.
Näytelmä oli täynnä kysymyksiä, kuka minä olen? Missä minä olen? Voinko itse vaikuttaa elämääni, vai pitääkö vain lipua mukana? Missä kulkee raja ja kuinka pitkälle voin mennä ennenkuin on liian myöhäistä?
Kysymyksiä ei sanottu ääneen, vaan ne heräsivät katsojan sisässä ja puhkesivat kukkaan näyttämöllä.

Ironinen kuvaus elämän päättymättömästä kierteestä, "aina kun saavun loppuun, olen jälleen alussa ja aloitan kaiken uudestaan."

Käsikirjoitus ja ruori: Tuukka Jukola
Lavalla: Suvi Kanniainen, Otto Leivo, Nina Tienhaara & Tuukka Jukola

Arvostelun kirjoitti Tuulia Lindholm