Turun lukupuistot, osa 1: Puolalanpuisto

Tuleva residenssini

Stoorin blogi esittelee ylpeänä uuden juttusarjan. *rumpujen pärinää* Turun lukupuistot-sarjassa esitellään kauniin kaupunkimme Turun puistoja. Kuten sarjan nimikin kertoo, erityisesti keskitytään siihen, millaiset puitteet ja olosuhteet eri puistot tarjoavat lukevalle kävijälleen. Sarjan saa kunnian aloittaa Puolalanpuisto, joka on etenkin allekirjoittaneen sydäntä erityisen lähellä, sillä asun melkein kyseisen puiston vieressä. Puolalanpuisto on oivan sijaintinsa takia Turun puistoista se, missä vietän eniten aikaa.

Usein törmää siihen seikkaan, että ihmiset eivät tiedosta Puolalanpuiston olemassaoloa. Eräskin useamman vuoden Turussa asunut ystäväni ei edes tiennyt koko puiston olemassaolosta. Se on varsin kummallista, sillä puisto sijaitsee kuitenkin melko keskeisellä paikalla. Keskeisestä sijainnista huolimatta puistossa vallitsee useimmiten rauhallinen tunnelma, eivätkä kaupungin mölyt kuulu sinne liian häiritsevästi.

Mutta varsinaiseen asiaan. Testipäivä valkenee aurinkoisena ja lämpöisänä. Pakkaan laukkuuni puistolukemiseksi Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvan, ja suuntaan kevein askelin rakkaaseen puistooni. Perillä huomaan kesäisen sään houkutelleen paikalle muitakin ihmisiä. Mölyävä poikaporukka huudattaa musiikkia erään puun alla. Puiston nurmikko on turhankin taajaan kansoitettu, joten istahdan puistonpenkille lukemaan. Penkin pinta on kulunut ja maali halkeillut. Tällaiselle kaunosielulle kuin minä halkeileva maali on toki romanttista, mutta vain mummonmökin seinässä. En voi myöskään olla miettimättä, irtoaako penkistä tikkuja. Penkit on sijoitettu lasten leikkipuistoa vastapäätä. Kätevää lastaan valvovalle, harmillista rauhallista lukutuokiota toivovalle. Miksei puistossa ole missään muualla penkkejä? Onko koko puistonpenkkikonsepti jo toivottoman vanhanaikainen ja hiipumaan päin?

Syvennyn kirjaan. Herra Dorian Gray hehkuttaa juuri kuolematonta rakkautaan neiti Sibyl Vanea kohtaan, kun lukunautinto häiriintyy kahden tytön tullessa puistonpenkkini eteen. Toinen puhuu puhelimeen tarpeettoman kovalla äänellä: "Missä te ootte? Me ei nähä teitä missään. Kattokaa tänne alas, mä heilutan niin te näette meidät." Seuraa huitomista ja huutelua. Huokaan raskaasti. Lopulta tytöt häipyvät ja pääsen jatkamaan lukemista. Kaksi miestä heittelee lähistöllä frisbeetä. Toinen kiroaa auringon alimpaan helvettiin, koska aurinko sattui häikäisemään herran silmiä juuri ratkaisevalla hetkellä. Suomalainen löytää tosiaankin aina valittamisen aihetta. Päätän vaihtaa paikkaa.

Siirryn numikolle istumaan ja onnistun jopa löytämään paikan, missä ei ole muita ihmisiä liian lähellä. Iloitsen vilpittömästi pikku onnenhetkestäni, joka ei tosin kestä kauan, sillä tuossa tuokiossa parin metrin päähän istahtaa pariskunta kera koiransa. Ja kyllä, pariskunta vaikuttaa vahvasti vastarakastuneilta. Korvistani alkaa nopeasti valua siirappia, mutta jatkan kaikesta huolimatta sitkeästi lukemista. Tunnin sinnittelyn jälkeen luovutan ja lähden tallustelemaan kotia kohti.

Pitäisi kai olla iloinen siitä, että suuret joukot ovat nyt löytäneet Puolalanpuiston. Toisaalta olen ärtynyt. Mitä ne kaikki ihmiset tekevät minun puistossani?!

Muutamia huomioita:

- Muut puistolukijat loistivat poissaolollaan.

- Löysin puiston laidalta talon, jossa aion asua sitten, kun olen ökyrikas (ehkä ensi elämässä).

- Ihmiset osaavat käyttää roskista.

- Puiston puihin ei pysty kiipeämään, koska alaoksat on karsittu pois. Minne tästä voi valittaa?

- Harva tulee puistoon yksinään, paitsi minä. Ja minäkin sain osakseni oudoksuvia katseita.

- Laissa pitäisi olla tarkat säädökset siitä, mitä musiikkia puistoissa saa kuunnella.

- Kärrynpyörän tekemisestä saa myös osakseen oudoksuvia katseita.