Ketä kiinnostaa : WILL - poweria

Osa 6: Salaisia kirjailijapiirejä

No niin. Minä täällä taas - terve, terve! 

Armaat lukijat älkää huoliko, kohta voitte huokaista helpotuksesta. Matkamme "William Shakespearen" löytämiseksi lähestyy vihdoinkin jo loppuaan. Vielä on kuitenkin esiteltävä yksi varteenotettava teoria kirjoittajan henkilöllisyydestä.

Mitä ajattelisitte siitä, ettei näytelmiä kirjoittanutkaan yksi vaan useampi kirjailija? Jospa "William Shakespeare" olikin yhden kirjoittajan sijasta laajemman kirjoittajakollegiumin peitenimi?

Epäilyt kahden tai useamman kirjoittajan ryhmätyöstä ovat kiertäneet tutkimuspiireissä jo kauan. Tunnetuimpien ja samalla varhaisimpien arvioiden mukaan kirjoittajien salaista ryhmää johdatti  tutkimusmatkailija sir Walter Raleigh (1552 - 1618) - kirjailija toki itsekin. Hänen ryhmänsä kuului monta kirjoittajaa. Heistä tuotteliaimman uskotaan olleen meillekin jo tuttu sir Francis Bacon. Väitetäänpä siihen osallistuneen myös itse kuningatar Elisabet I:kin.

Kirjoittajien yhteistyölle on olemassa vahvoja perusteita. Taas joudun muistuttamaan, että kirjallinen maailma oli 400 vuotta sitten aivan eri. Tämä koski myös käsitystä tekijyydestä. Nykypäivän ihmiselle on harvinaisen tuttua ja tärkeää pohtia kulttuurituotteiden tekijänoikeuksia. Kuka on tehnyt ja omistaa teoksen? Näin ei kuitenkaan ollut Shakespearen aikana. Oikeastaan vasta 1800-luvulla alettiin puhua tekijyydestä nykyaikaisesa mielessä. Syynä oli tietenkin raha. Kun alettiin luoda tekijänoikeuslainsäädäntöä, tarvittiin keino osoittaa teosten tekijä - kenelle työstä saatava korvaus kuului.

Elisabetin aikana kirjallinen kulttuuri oli sen sijaan hyvinkin kollektiivista. Esimerkiksi ajan kronikkatekstit saivat kansilehdilleen vain kronikan kokoajan tai kirjapainon omistajan nimen, vaikka tosi asiassa tarinaa iskivät useat haamukirjoittajat samanaikaisesti. Näin tapahtui myös taidemaalauksille. Ne saivat tekijäkseen kuuluisan taiteilijan nimen, vaikka teoksia maalattiin suurissa verstaissa eikä tunnettu taiteilija välttämättä osallistunut työhön kuin tietyillä osin - ehkä vain suunnittelijana? Taiteilija oli aikansa brändi, jolla taidetta myytiin hoveihin ja kirkkoihin. 

Kysymys tekijästä on kuitenkin kaikkein ongelmallisin teatterin kohdalla. Teatteri on taidemuotona vahvasti kollektiivinen ja esityksellinen. Shakespearen maailmassa näytelmät tehtiin eläviksi - esitettäviksi ei painettaviksi. Näytelmää ei oikeastaan koettu edes painamisen arvoiseksi. Eihän se ollut "oikeaa" kirjallisuutta - ei proosaa eikä runoutta. Tämä lienee yksi merkittävä syy, miksei Shakespeare tunnetusti painattanut koskaan näytelmiään itse vaan ne painettiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Toinen syy painamattomuuteen selittyy jälleen ajan tiukalla sensuurilla. Painetulla kirjallisuudella oli huomattavasti tarkempi valtiollinen ja kirkollinen kontrolli kuin esitettävillä näytelmillä. 

Ryhmätyöteorioille on vahvoja tukirankoja. Kielelliset tutkimukset ovat osoittaneet, kuinka ainakin osassa Shakespearen näytelmiä näkyy useamman kuin yhden kirjoittajan kynänjälki selkeästi. Sanankäytöt, ilmaukset ja lauserakenteet ovat sen verran omaleimaisia kirjallisia sormenjälkiä.

Todisteita löytyy muitakin. Tekijyyttä on Shakespearen kohdalla oikeasti hyvin vaikea yhdistää yhteen kirjoittajaan. Olen edellisissä kirjoituksissa hengästymiseen asti painottanut sitä, kuinka perustaltaan syvästi kilpailuhenkiseen teatterintekemiseen kuului näytelmien sumeilematon kopiointi. Eikä häikäilemätön varastaminenkaan ollut vieras ajatus. Tämä vaikeuttaa näytelmien kirjoittajan henkilöllisyyden selvittämistä oleellisesti. Samoin kuin se, että näytelmäseurueilla oli tapana ostaa toisiltaan menestysnäytelmiä, jolloin oikeus näytelmään ja sen muokkaamiseen kuului ostajalle ei suinkaan kirjailijalle. 

Teatteriseurueen sisällä ajatus yhdestä tekijästä hämärtyi entisestään. Näytelmät eivät olleet kiinteitä tekstejä. Ne elivät esityskertojensa myötä. Se mikä toimi pidettiin - mikä ei, muutettiin. Näyttelijät improvisoivat usein. Vuorosanoja vaihdettiin ja sovitettiin esitystilanteeseen sopivammiksi. Edes näytelmien piraattijulkaiseminen ei poista tekijäongelmaa. Kirjurit joko unohtivat vuorosanoja tai kuulivat niitä väärin. Myös kirjanpainajat saattoivat tehdä vielä muutoksia tekstiin. Näytelmä koki siis lukuisia versioita ja muutoksia ennen kuin se päätyi painettuun ja meidän tuntemaamme muotoon. Sieltä on Shakespearen tai kenen tahansa näytelmäkirjailijan ikiomaa, alkuperäistä ajatusta tai sanankäyttöä kovin vaikea kaivaa esiin.  Oikeastaan voitaisiin hyvällä omalla tunnolla väittää, että näytelmät olivat uuden ajan Englannissa lähes aina jonkinlaisen ryhmätyön tuloksia. 

Arvio:
On totta, että nykyihminen koettaa pakkomielteisesti etsiä yhtä luojaa - yhtä langat käsissään tukevasti pitävää auteuria - kulttuurituotteiden takaa. Tämä palvelee neromyyttiä - suurta kertomusta poikkeuksellisen älykkäästä sanankäyttäjästä ja ihmisen tuntojen ymmärtäjästä. Kun William Shakespearen näytelmät asetetaan elisabetilaista kirjallista kulttuuria ja kirjoittamisen tapoja vasten, näyttää kuitenkin hyvin mahdolliselta - jopa äärimmäisen todennäköiseltä - että "Shakespeare" esitettiin näytelmien kirjoittajaksi, koska hän oli niitä esittäneen näytelmäseurueen johtaja. Ei siksi, että hän olisi itse välttämättä kirjoittanut ne - ainakaan yksin.